Reitti oli yhdistelmä kolmesta trailistä, Skyline to the sea -trailistä, Howard Kind -trailistä sekä McCrary Ridge -trailistä. Näistä Skyline oli hyvin tasaista helppokulkuista väylää, jossa pystyi ajamaan myös pyörällä. Lauantai on täällä suosittu haikkauspäivä, joten reitillä tulikin vastaan paljon porukkaa. Menimme tuolle varsinaiselle Skyline-reitille vaihtoehtoista kiertoreittiä, ja se kostautuikin siinä, että piti mm. ylittää tuo joki vähän eksoottisempaa siltaa käyttäen...
Skyline-reitti johdatti meidät Berry Creek -vesiputouksille. Kyseiset putoukset kärsii muun Kalifornian luonnon tavoin kuivuudesta, mutta onneksi edes jonkinlainen pieni putous oli nähtävissä. Oli ihana pitää evästauko katsellessa putousta. Sain kaverilta vinkin, että toinen, karttaan merkitsemätön, putous löytyisi muutaman kilometrin päästä, joten lähdimme sitä sitten etsimään. Ja löytyihän se!
Jos Skyline-reitti oli ollut tasaista, niin seuraava Howard King -reitti oli jotakin aivan muuta. Reitillä noustiin n. 4 kilometrin matkalla noin reiluun 500 metriin metsäpolkua vuoren huipulle. Muutaman kerran meinasi usko loppua, kun vuorenhuippua ei meinannut löytyä millään (aina yhden nyppylän jälkeen tuli uusi nyppylä). Jalat alkoivat olla aika hapoilla, ja tuli jopa ikävä kävelysauvoja!
Kun lopulta pääsimme metsästä huipulle, kohtasimme ihanan lämpimän auringonpaisteen! Poikkesimme tässä vaiheessa vielä yhdelle trailille, koska halusimme mennä käymään Mt. McAbee-vuoren näköalapaikalla. Hieman jouduttiin etsimään tuota näköalapaikkaa, koska ei tajuttu, että se oli vaan metsän reunassa nököttävä penkki! Penkin luota avautui upea näkymä rinteille ja aina Tyynelle Valtamerelle asti. Vasta siinä tajusi, millaisen matkan olimme rannalta tulleet.
Pidimme nopean evästauon, sillä samalla kun ihastelimme maisemaa, tajusimme että aikaa pimeän tuloon oli vain noin kaksi tuntia ja matkaa rannalle oli noin 11-12 kilometria. Pieni paniikki iski ehtisimmekö rannalle ennen pimeää. Vuorelle nousuun oli mennyt yllättävän pitkä aika, ja olimme noin tunnin "jäljessä" aikataulusta. No eipä siinä auttanut kuin ottaa suunta McCrary Ridge -trailille ja toivoa, että ehtisimme ainakin metsästä pois isommille väylille ennen pimeää. Laskeutuminen rinnettä alas oli yllättävän vaikeaa, ainakin kun pienessä kiireessä yrittää mennä mahdollisimman nopeasti. Vielä noin puolivälissä rinnettä vastaan tuli muita ihmisiä, ja todella toivottiin, että myös he ehtivät määränpäähänsä ennen pimeää! Käyttämämme reitti ei varmastikaan ole suosituimpia reittejä, sillä polku olikin paikoitellen huonosti näkyvissä. Täällä kun polut eivät ole muutoin kuin tallaamalla merkattuja, ei siis ole mitään puuhun kiinnitettyjä merkkejä tms. ja opasteitakin vain reittien risteyskohdissa. Koska polun päälle oli vielä pudonnut puista lehtiä, joutui muutaman kerran hieman arvailemaan minne polku jatkuu. No onneksemme löysimme tiemme metsiköstä pois takaisin Skyline-reitille, jota pitkin jatkoimme rannalle asti.
Pimeä ehti kuin ehtikin tulla ennen kuin pääsimme perille. Viimeiset noin puoli tuntia tarvoimme pimeällä reitillä. Onneksi tässä vaiheessa olimme jo isolla väylällä, ja onneksi reitin vierellä kulki koko ajan pieni joki, joten sitä seuraamalla tiesi pääsevänsä rannalle asti. Varmasti tässä tärkeintä oli pitää pää kylmänä, ja olla yksinkertaisesti ajattelematta asiaa liikaa, sillä kaiken järjen mukaan olimme kuitenkin ihan turvassa. Ja niin se ranta sieltä viimein tuli mutkan takaa, ja onneksi autokin oli vielä tallessa. Tässä vaiheessa olimme aika väsyneitä ja noin tunnin kotimatka autolla taittui toisiamme hereillä pitäen.
Mutta näin jälkikäteen, hieno haikki tuli taas kerran tehtyä! Toki opimme kantapään kautta sen, että seuraavalla kerralla lähdemme tuntia aikaisemmin, ainakin mikäli maasto on kovin mäkistä. Se, että nuo puistot ovat "auki" vain auringonlaskuun asti on kyllä ihan vakavasti otettava asia, sillä mitään valaistusta reiteillä ei ole. Sykemittarimme näyttivät haikin päätteeksi eri lukemia matkan pituudeksi, minun mittarini näytti noin 32 km ja Timon noin 28 kilometria. Totuus lienee jossain näiden kahden välimaastossa, sillä molemmilla satelliittiyhteys katkesi ajoittain. Jälkikäteen on tietysti mielenkiintoista katsella korkeuskäyriä, että näkee siltäkin kantilta, mitä tuli tehtyä. Oli myös hyvä, että meillä oli tuo vanha alueen kartta mukana, sillä tällä kertaa puiston porteilla ei ollut ilmaisia karttoja otettavaksi mukaan, eikä kännykän paikannus toiminnut metsässä juuri ollenkaan.
Haikkaamisesta on tullut pyöräilyn ohella meille aivan suosikkiharrastus, ja vähintään toista on pakko päästä harrastamaan joka viikonloppu. Täällä pyöräily ja haikkaus on juurikin suosittuja harrastuksia, eikä se ole ihmekään, sillä eipä täällä Piilaakson loppumattomassa lähiössä (niin kuin minä tätä aluetta kutsun) paljon muuta tekemistä olekaan kuin lähteä vuorille harrastamaan. Tässä onkin jo seuraavat reitit suunnittelussa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti