Kalifornian kuivuus - missä mennään nyt

Viikonlopun Hesarin otsikoita selatessa osui silmäni otsikkoon "Vettä riittää enää vuodeksi - Kaliforniassa vettä säästetään vessassa, suihkussa ja pihalla" (juttu täällä). Jutussa kalifornialaistunut suomalainen kertoo kuinka veden säästämiseksi ei enää vedä vessaa "ykköshädän" jälkeen, kerää hukkaveden suihkusta pihan kasteluun, on vaihtanut kastelua vaativat kukat kuivuutta kestäviin jne. Jutussa myös haastatellaan tekonurmiyrittäjää sekä entistä maatalousyrittäjää, jonka mielestä ilmastonmuutos on huuhaata ja pitää näitä nykyisiä vesirajoituksia vain luonnonsuojelijoiden miellyttämisenä.

Nuo uudet vesirajoitukset, mistä jutussakin puhutaan, on viime kuussa kuvernööri Jerry Brownin määräämät, joiden tavoitteena on 25 % vedensäästö koko osavaltiossa. Kukin kaupunki vielä säätelee omat rajoituksensa, ja esimerkiksi San Josessa, missä me tällä hetkellä asumme, kehoitetaan säästämään 30 % vettä. Itse asiassa nyt on ilmeisesti ensi viikon alusta tulossa voimaan täällä San Jose Water Company:n asiakkaille tiukat rajat vedenkäytölle, ja vieläkin tiukemmat maksut, mikäli ylittää allokoidun vesimäärän. En tiedä tuleeko tuo tuollaisenaan voimaan, ainakin se on valtavasti saanut vastustusta.

Minusta on jännä lukea juttuja siitä, miten ihmiset ovat ottaneet vedensäästötapoja käyttöön. Juuri tuo Hesarin jutussakin mainittu vedenkeruu suihkusta on täällä monella (suomalaisella) käytössä, samoin monet ovat hommanneet oikean nurmen tilalle tekonurmen. Meillä Campbellin kämpässä lämmintä vettä sai suihkussa odotella tovin jos toisenkin ja olisimme varmasti keräneet tämän hukkaveden talteen, jos meillä olisi ollut piha, mitä tuolla vedellä kastella. Mahtavaa, että ihmiset säästävät vapaaehtoisesti vettä, ja varmasti kallistunut veden hinta siinä pakottaakin. Mutta kylläpä vaan ärsyttää kun käytännössä näkee räikeää vedentuhlausta:

Tehokasta jalkakäytävän kastelua

Olen täällä uudella asuinalueella nähnyt tälläisiä kastelujärjestelmiä, jotka on asennettu ihan miten sattuu, eli vesi valuu jalkakäytävälle, eikä sinne nurmikolle. Olin itse asiassa sellaisessa käsityksessä, ettei tämän kuivuuden takia saa enää edes kastella nurmikoita, mutta olin väärässä. Googlailemalla selvisi, että kastelu on San Josen alueella edelleen sallittua tietyin ehdoin. Parittomien numeroiden osoitteet saavat kastella yöaikaan maanantaisin ja torstaisin, parillisten numeroiden osoitteet tiistaisin ja perjataisin. Voi siis olla, että nämä näkemäni kastelut olivat ihan sääntöjen mukaisia, tuntuu vain hurjalta, että nämä saa kastelujärjestelmät saa olla päällä läpi yön kahdesti viikossa.

Olen myös nähnyt täällä uudella asuinalueella tälläisiä kylttejä:

Kasteltu kierrätetyllä vedellä

Kastelussa käytetään kierrätettyä vettä. Tässä säännöstellyssä yökastelemisessa on nimittäin yksi iso poikkeus: Kierrätetyllä vedellä (sekä jo edellä mainitulla suihkusta tai kylpyammeesta kerätyllä hukkavedellä) saa kastella milloin vain. Yritin vähän googlailla, miten helposti kastelujärjestelmän muuttaa tuollaiseksi kierrätetyn veden järjestelmäksi. Ainakin vesi pitää vetää eri putkista ja putkistot ja sen osat on merkattava eri värillä (olisiko ollut violetti) eroittamaan juomavedestä. Olisikin jännä tietää, onko nämä kastelujärjestelmät muutettu nyt tälläisiksi kierrätetyn veden järjestelmiksi. Luulisi olevan aika iso homma, ja että muutostyö olisi saanut enemmän huomioita. Ehkäpä nuo on sitten alunperinkin ollut tuollaista kierrätettyä vettä, hyvä niin. Tai sitten vaan pistetty tuollainen kyltti.

Mutta mikä tässä eniten ihmetyttää, ja miksi tämän edes kirjoitin, on se, ettei meille ole tähän mennessä tullut kotiin yhtäkään lappua siitä, mitä meidän pitäisi tehdä veden säästämiseksi. Yksi yleismaailmainen lappu tuli San Jose Water Companyltä joskus vuosi sitten, mutta ei mitään ohjeistusta asuntokompleksilta. Tuntuu jotenkin hurjalta, että vettä saa tuhlata miten sattuu, eikä siitä joudu vastuuseen (meillä kiinteä vesimaksu, joka ei ole kertaakaan noussut tänä aikana). Yritin googlailla tähänkin syytä. Selvisi ainakin se, ettei tulevat vedenkäyttörajoitukset tule koskemaan ollenkaan yrityksiä ja asuntokomplekseja! Syy on siinä, että kaikesta asukkaiden käyttämästä vedestä peräti 50 prosenttia menee talossa asuvien nurmikoiden kasteluun! Siis huhhuh, no eipä ihmekään että nurmikot pysyy vihreänä. Toivottavasti kuitenkin omakotitaloissa asuville on tullut kunnon ohjeet vesiyhtiön kautta.

Yksi murheenkryyni on myös maatalous. Kalifornia on USA:n suurimpia maanviljelystuotteiden tuottajia, ja tämä vie jopa 80 % kaikesta Kalifornian vedestä. Vesi otetaan suurimmaksi osin eri lähteestä kuin asuinalueella, sillä Sacramento-San Joaquimin jokisuisto "huolehtii" suureksi osin maatalouden kasteluvaateesta. Vedenkäyttömääriä on maataloudessakin leikattu, mutta ei niin paljon kuin asukkailta. Ja mikä on erikoisinta, on olemassa jokin (typerä) säädös, jonka takia maatalouteen tarkoitettua vettä ei edes saa kuljettaa asuinalueille käytettäväksi!

Kuten jo kerroin, "vedensäästötalkoot" ei näe pakoitettuna elämässämme mitenkään (toki vapaaehtoisesti säästämme vettä). Tai no, kyllä se yhdellä tavalla näkyy. Ravintoloissa ei enää saa automaattisesti pöytään vesilaseja, vaan ne pitää pyytää erikseen. Ja tämä listataan tuolla San Josen virallisilla sivuilla juurikin yhtenä vedensäästökeinona ravintoloille - niin kuin näillä vesilasillisilla olisi jotain oikeata käytännön merkitystä...

Fiilikset Suomeen paluusta

Minulta on viime päivinä niin monesti kysytty millä mielellä olen palaamassa Suomeen, joten päätin avata ajatuksiani myös tänne blogiin.

Fiiliksemme on kaikin puolin hyvät ja positiiviset. Tätä muuttoajatusta on ehtinyt jo hautoa pitkään ja sopeutua tilanteeseen. Mehän lähdimme tänne puhtaasti työkomennukselle (määräaikaisella työsopimuksella), ja se on nyt päättymässä, joten tiesimme alun alkaen, että näin mahdollisesti käy. Ja tietysti myös itse halusimme palata Suomeen. Timo sai keväällä potentiaalisen työtarjouksen eräältä paikalliselta firmalta, joten sen turvin meidän olisi ehkä ollut mahdollista jäädä tänne, tosin uusi viisumiprosessihan siinä olisi ollut edessä. Timo ei kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan.

Vajaa kaksi vuotta täällä on ollut riittävän pitkä aika sopeutua Amerikan elämään. Ajattelen tätä vajaata kahta vuotta ikään kuin kuherruskuukautena Amerikan kanssa: Amerikka on näyttänyt meille parhaita puoliaan, koko ajan on tapahtunut uutta ja jännää, ja meillä on koko ajan ollut mahdollisuuksia mennä ja kokea. Ollaan vietetty monella tapaa tähän astisen elämän parasta aikaa, ollaan matkusteltu paljon ja tehty aika lailla mitä huvittaa. Meille Amerikan aika on tarkoittanut myös todella paljon vapaa-aikaa, enemmän kuin ikinä ennen. Mutta jos nyt jäisimme tänne, alkaisimme rakentamaan elämää pysyvästi tänne ihan eri lailla. Meidän arkemme muuttuisi luultavasti työpainotteisemmaksi, eikä enää joka viikonloppu jaksaisi käydä uusissa paikoissa tai tehdä mitään uutta. Tai näin olen kuullut tuttavilta käyvän, ja olemme tietysti sitä itsekin kokeneet jo, sillä toisena vuonna kaikki ei enää olekaan ollut niin "uutta ja ihmeellistä".

Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, millaista se on ja millaiseksi käsitys Amerikasta muuttuisi silloin, jos olisi green card eli pysyvämpi oleskelulupa. Tai jos olisi amerikkalainen puoliso, ja elämä jo senkin takia tukevammin USA:ssa. Varmasti silloin Suomeen paluupäätös olisi paljon vaikeampi. Sen olen kuitenkin tänä aikana oppinut (ja tämän voi varmaan kaikki muutkin ulkosuomalaiset allekirjoittaa) että minne tahansa (länsimaahan) sitä muuttaa, se arki rakentuu siellä hyvin samanlaiseksi kuin ennenkin. Amerikkaan on todella helppo tulla ja elää samoilla arvoilla ja näkemyksillä kuin Suomessa. Kulttuurishokkeja toki tulee, mutta kaikesta selviää. Englanninkielisessä maassa vieläpä ehkä helpommin kuin muualla. Joten ei epäilystäkään, etteikö olisi viihdytty täällä pidempään. Täältä tulee ikävä todella montaa asiaa. Mutta ei meillä kyllä ole mitään Suomeakaan vastaan, ja se olikin yksi tärkeimmistä syistä palata.

Ja itse asiassa mitä enemmän Suomen kuvioita suunnittelee, sitä innostuneemmaksi paluusta tulee. Ja mikä olisikaan parempaa, kun paluu keskelle Suomen kesää! Tässä on jo suunniteltu kaikenlaisia menoja kesälle, ja onpa yhdet festariliputkin hommattu. Ihana nähdä ystäviä ja sukulaisia pitkästä aikaa ilman kiirettä ja ilman kamalaa jetlagia. Olen myös kaivannut kovasti kaupunkilomia Eurooppaan, nyt niihin on taas mahdollisuus. Ja Lappia, minne on kanssa päästävä lomailemaan mahdollisimman pian! Luulenpa että se paluushokki iskee meille vasta syksyllä, pimeimpään aikaan. Mutta onneksi itse henkilökohtaisesti odotan juuri syksyä: sitä kirpakkaa ensimmäistä syysilmaa, jota en ole kahteen vuoteen kokenut. Sitä että saa käyttää lämpimiä villapaitoja ja talvitakkia pitkästä aikaa. Jopa sadetta odotan tämän kaamean Kalifornian kuivuuden jälkeen. Ylipäätään sitä, että on vuodenaikoja. Voi olla, että räntäsateinen loskatalvi iskee tajuntaan viimeistään joulukuussa ja rikkoo viimeisetkin haavekuvat, ja kiroan Suomen alimpaan hel****ttiin. Mutta se on sitten sen ajan murhe.

Suomi-kuva on näinä vuosina todella paljon romantisoitunut. Jopa siihen pisteeseen, että olen löytänyt itseni vääntämässä karjalanpiirakoita itse kuin joku karjalaismummo, haha. Suomalainen ruoka on suorastaan mystisen puhdasta, samoin suomalainen luonto, suomalaiset on umpirehtejä ja luotettavia, kaikki toimii kuin unelma jne. Mutta eipä tarvitse kun avata iltapäivälehden nettisivu sieltä joku menestyneestä suomalaisesta kertova juttu, niin viimeistään jutun kommenttikentässä näkee totuuden: suomalaiset on kyllä vähän katkeraa ja kateellista kansaa. Suomalaiset myös valittavat ihan kaikesta. Ja ovat mielensäpahoittajia (se katuliitupiirrustus-mielensäpahoitus oli ihan huippu!). Valitettavasti nuo suomalaisuuden huonot puolet näkee näin ulkosuomalaisen silmin aika paljon selvemmin kuin ennen. Tosin onneksi näitä valittavia piirteitä huomaa myös itsestään, olenhan mitä täällä blogissakin valittanut ihan kaikesta ja pahoittanut mieleni ihan turhistakin jutuista. Että siinä mielessä olen suomalainen siinä missä muutkin, hehe.

Palaamme Suomeen samoina ihmisinä, joskin on tässä vähän mennyt elämässä tärkeysjärjestyksiä uusiksi. Ainakin se, mitä vapaa-ajallaan haluaa tehdä ja mihin ei käyttää energiaansa. Oli vain hyvä ottaa etäisyyttä tuttuihin ympyröihin, niin oppi itsestään ihan uutta. Saa nähdä miten Suomeen sopeudumme. En näe ollenkaan epätodennäköisenä, että joskus myöhemmin muuttaisimme uudestaan ulkomaille. Kun on kerran tehnyt ulkomaanmuuton, tietää että se on vain järjestelykysymys, ja että kaikki kyllä siellä maailmallakin järjestyy. Amerikkaan en ehkä uudestaan muuttaisi, vaan enemmän kiinnostaa lähempänä Suomea olevat kohteet Euroopassa. Mutta seuraavien vuosien ajan osoitteemme on Suomi, se on varmaa.

#ReilutBlogit-kampanja

Emmi haastoi minut miettimään kestävää ja eettistä matkailua ja sen merkitystä elämässäni. Ajankohta on hyvä tälle pohdinnalle, koska ylihuomenna lennämme Havaijille. Tämä kampanja sai alkunsa Tjäreborgin julkaistua kuvan oppaastaan huumatun tiikerin kainalossa. Keskustelu lähti leviämään ja syntyi ReilutBlogit-kampanja. Lisää voitte lukea esimerkiksi http://tarinoitamaailmalta.com/kestava-matkailu-kenen-vastuu/ (alla oleva kuva lainattu ko. blogista)

Kampanjaohjeet ovat seuraavat:

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi.

2. Kerro jokin mukava kokemus mikä sinulla on ollut kestävästä matkailusta.

3. Haasta mukaan vähintään kolme muuta blogia mukaan tähän. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista.

1. Kestävillä ja eettisillä valinnoilla on aika kokonaisvaltainen rooli elämässäni. Olen ollut pian 17 vuotta kasvissyöjä, yli puolet elämästäni. Syön tosin toisinaan kalaa, helpottaakseni sukulaisten ruokatarjoiluja ja voidakseni syödä Timon kanssa samaa ruokaa. Syyt 14-vuotiaana kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli hyvinkin eettiset, mutta nykyään kasvissyönti on elämäntapa, ja lihansyöntiä ei millään lailla kaipaa. Kulutan myös mahdollisimman vähän: vaatteeni mahtuisivat helposti kahteen jätesäkkiin ja minulla on yhä käytössä vaatteita 10 vuoden takaa. Vatvon pari kuukautta, onko ekologisesti kestämätöntä ostaa uudet lenkkarit kun vanhat eivät ole vielä aivan puhkikuluneet. Olen mestari käyttämään jääkaapista jämät pois, koska en halua heittää mitään ruokaa roskiin. Itse asiassa minulle on tässä elämän myötä kertynyt käyttön aika monta kikkakolmosta esimerkiksi siitä miten saa shampoopullosta käytettyä ihan jämätkin, ja olenkin vakavasti harkinnut perustavani jonkun ekovinkkiblogin (en ole kuitenkaan jaksanut tehdä sitä). Shoppailen lähinnä nettikirppareilla/huutiksessa (Suomessa), enkä tiedä mitään niin siistiä, kun sen että puolen vuoden etsimisen jälkeen hakuvahti ilmoittaa viimein, että pitkään haaveilemat verhot löytyvät käytettyinä. 

Ei myöskään ole mitenkään sattumaa että olemme asettautuneet täällä autoilun luvatussa maassa asumaan paikkaan, jossa pääsen kävellen ruokakauppaan, kirjastoon, postiin, lääkäriin, liikuntaharrastuksiin ja mikä tärkeintä - lähijunaan. Henkilökohtaisessa kauhuskenaariossani meidän pitäisi omistaa kaksi autoa, ja siksi en voisi Suomessa kuvitella asuvani paikassa, missä ei ole toimivaa julkista liikennettä.  Olen koulutukseltani FM ympäristötieteistä. Olen vähän liiankin tietoinen maapallon ympäristösuojelullisesta tilasta ja olen sairastunut monien ympäristönsuojelijoiden tavoin vähän sellaiseen maailmantuskaan, haha. Olen myös aika huumorista elävä ihminen ja vitsailen juuri näistä minun kuukausien lenkkarimietinnöistä, enkä pahoita mieltäni, jos muut tekee samoin, tiedostan hyvin oman ironisuuteni.

Olen siis enemmän ympäristön- ja luonnonsuojelija kuin eläintensuojelija. Mutta koska nämä kulkevat niin käsi kädessä, käyköön tämä ympäristönsuojelu tähän teemaksi. Suurin syntini on rakas harrastukseni matkustelu. Matkusteluun liittyy lentäminen, joka ovat pahimpia ympäristöpäästöjen lähteitä. Tänä Amerikan puolitoistavuotisena olen lentänyt ehkäpä jopa enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana. Ainut lohtu, millä olen pystynyt perustelemaan toimintaani on se, että elän muuten niin vähän kuluttaen, ja Suomeen palattua nämä matkat väkisinkin vähenevät. Luulen että tämä oma maailmantuskani on ohjannut matkakohdevalintojani ja olen säästynyt pahimmilta eettisiltä rikoksilta mitä tulee eläinten kohteluun. Luulen, että syy miksi esimerkiksi Thaimaa ei kiinnosta matkakohteena liittyy siihen, että näen siellä vain esimerkiksi turistien pilalle tallaamat koralliriutat tai juuri nämä turistien viihdyttämiseksi huumatut tiikerit, enkä osaisi Thaimaan lomalla siksi täysin rentoutua. Luultavasti en viihtynyt Las Vegasissa siksi, että en pysty unohtamaan sitä, että se on rakennettu aavikolle tuhlaten luonnonvaroja ihmisen viihdyttämisen tähden. Samasta syystä esimerkiksi Dubai ei kiinnosta. En siis osaa oikein lomailla näistä periaatteistani, vaikka välillä se todellakin tulisi tarpeeseen. 

2. Olen viimeisen vuoden aikana vieraillut kahdessa eläintarhassa ja yhdessä akvaariossa. Näitä ennen olen luultavasti käynyt eläintarhassa viimeksi lapsena. Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä miten kyseisissä eläintarhoissa on panostettu eläinten viihdyttämiseen (virikkeisiin) ja hyvinvointiin siten, ettei häkkejä tarvitse ollenkaan. Olen kirjoittanut Oaklandin eläintarhasta tässä. Olen myös käynyt Monterey Bay Aquariumissa tuossa parin tunnin ajomatkan päässä (josta nämä tämän postauksen kuvatkin ovat). Kyseinen akvaario on monesti äänestetty Amerikan parhaaksi akvaarioksi, myös eettisimmin toimivaksi. Valtavan isot tilat merenelävillä siellä olikin. Itselläni ainoastaan pingviinien kohdalla tuli vähän surku, tässä kuvassa pingviini yrittää räpiköidä lasin läpi:

Tuo Monterey Bay Aquariumilla on monia suojeluohjelmia, jotka ulottuu akvaarion ulkopuolelle. Yksi noista on Seafood Watch, jonka tarkoitus on kertoa kuluttajille mitä kalalajeja on kestävää syödä opaslehtisen avulla. Minulla on tuo opaslehtinen sekä myös applikaatio puhelimessani (ilmainen sovelluskaupassa), ja se kertoo kalalajien lisäksi myös mitkä ravintolat ovat ok. Tuosta on ollut oikeasti hyötyä, sillä eräässä sushipaikassa tarjottiin yellowfin tunaa, joka on siellä "avoid"-listalla, joten jätimme tilaamatta. Vinkkinä muille Amerikan ulkosuomalaisille, että opaslehtisen voi ladata osavaltion mukaan täältä.

Seafood Watch -applikaatio (ilmainen)

Delfinaarioihin tai SeaWorld-teemapuistoihin en menisi. Ei tarvitse edes alan koulutusta tajutakseen, että ison älykkään ja sosiaalisen eläimen telkäminen häkkiin vain ihmisen viihdyttämisen tähden ei ole oikein. Jos vielä epäilette, katsokaa Blackfish-dokumenttielokuva (löytyy ainakin USA:n Netflixistä, Suomesta en tiedä). Noita valaita ja delfiinejä ei ole mitenkään mahdoton nähdä maailman merillä, joten en siksikään ihan ymmärrä noissa puistoissa käyntiä...

3. Haastan mukaan kolme Amerikan ulkosuomalaista, joiden tiedän matkustavan paljonkin. Haaste lähtee Pohjois-Karoliinaan Leenalle, Chicagoon Katjalle sekä tuohon kymmenen mailin päähän Hannalle. Tietysti muutkin saavat osallistua hyvän asian puolesta kommenttiboksissa tai omassa blogissaan!

Kirkkomainontaa (propagandaa)

Tässä meidän lähiasuinalueella on valehtelematta noin 20 kirkkoa. Löytyy ihan luterilaista kirkkoa, katolista kirkkoa kuin myös sellaisia kirkkosuuntauksia, joista ei ole ikinä kuullutkaan. Meidän elämäämme nuo kirkot eivät vaikuta (häiritse), lähinnä vain aina huuli pyöreänä katsomme vierestä sunnuntaina, kun tämä porukka purkautuu kirkosta autoihinsa jumalanpalveluksen jälkeen. Sitä porukkaa nimittäin riittää, ja nuo läheiset risteykset ovat valehtelematta ihan tukossa silloin. Tuolla yhellä läheisellä kirkolla on yhtä iso parkkipaikka kun ostarilla (eli iso). Olen kuullut/lukenut että täkäläisissä jumalanpalveluksissa (tai miksi niitä ikinä kutsutaankaan) lauletaan, tanssitaan, syödään, pidetään workshoppeja ja pidetään hauskaa, ei siis tosiaan istuta hiljaa kirkonpenkissä. Kiinnostaisi tietää, onko nämä urbaaneja legendoja vai totta, olisi kiva saada kommentti tästä joltain ulkosuomalaiselta!

Siitä huolematta, että kirkkoja tällä alueella riittää, olemme saaneet olla melkein rauhassa yritykseltä saada meitä joukkoonsa. Melkein siksi, että ihan alussa tänne muuton jälkeen ostarilla meidät yritti joku mies värvätä johonkin kirkkoon jäseneksi. Timo ajautui väittelemään tämän tyypin kanssa heidän ja luterilaisten armo-käsityksen eroista, joten tämä tyyppi luovutti aika nopeasti. Tämän lisäksi meille tulee postissa n. kuukauden välein kirkkomainoksia kahdelta eri kirkolta. Nämä mainokset (niin kuin kaikki mainokset) tulevat nimellä ja osoitteella postin kautta (nimen kohdalla lukee tosin "Resident"), eivät ne muuten meidän lukollisiin postilaatikkoihin pääsisivätkään. Nämä on niin viihdyttäviä, että olen muutaman säästänyt tätä blogia varten, mutta vasta tämä viimeviikkoinen mainos sai lopulta tarttumaan toimeen tämän blogipostauksen kanssa.

Viime viikolla postiluukusta löytyi tälläinen Mad Men-aiheinen kirkkomainos. Tässä mainoksessa logo ja tuo kuva jäljittelee ihan yksi yhteen Mad Men -telkkarisarjaa. Kaikki, jotka ovat katsoneet Mad Meniä tietävät, että 60-luvun mainostoimistomeiningillä ja kirkolla on aika vähän yhtymäkohtia. Siksi tuo mainos oli minun mielestäni aivan tosi räikeä ja niin kovin ristiriitainen. Tosin luulen, että tuon mainoksen tekijä ei ole katsonut Mad Meniä tai olettaa ettei mainoksen kohderyhmä ole. Tuossa Mad Men taitaakin olla kirjaimellisesti hullut miehet, koska tuon saarnasarjan tavoitteena on parantaa "hulluja" ihmissuhteita; parantaa omaa toimintaamme ihmissuhteessa, jotka tekevät meidät hulluiksi.


Aikaisemmin postiluukusta on löytyneet tälläiset mainokset:

Identiteettivarkautta ja amerikanrautaa... jepjep

Mainokset tulee postin mukana "nimellä" ja osoitteella (joka peitetty)

Eipä näistä ihan heti uskoisi kirkon mainoksiksi. Mun suosikki (Mad Menin jälkeen) on tuo Identity Theft eli identiteettivaras. Tuo teksti tuossa on kuin jostain leffan juonesta tai dekkarista. Lisäksi tuo taitto ja ulkonäkö on niin kovin professionaali, että en usko että näitä kukaan ihan kokematon tekee, olisiko asialla kenties ihan oikea mainostoimisto?

Juoni kun jossain tv-jännärissä

Häiritsevää noissa mainoksissa on nuo selkeästi kuvapankista otetut ihmisten naamakuvat. Tietävätköhän kyseiset henkilöt olevansa kirkon mainoksessa? Samat naamat tosiaan toistuvat noissa mainoksissa. Pääpastorikin näyttää kovin nuorelta... Ja tietysti, kuten kaikkialla Amerikassa, voit tehdä kirkkovertailua netissä, koska tältä kirkolta löytyy Yelp-sivut, jossa voi antaa asiakasarvioita...

Näissä mainoksissa myös houkutellaan uusia kävijöitä lahjuksin. Tässä yhdessä annetaan ensikävijälle kirja nimeltään "Unshakable. Standing strong when things go wrong." Kuulostaa aika self-helpiltä. Toisessa annetaan ensikävijöille Starbucks-kahvilan lahjakortti, ihan kiva lahjus.

Eniten ihmettää kuitenkin se, millainen markkinointibudjetti näillä kirkoilla on!? Tuollaisen professionaalin mainosmateriaalin lähettäminen kuukausittain postin kautta pelkästään meidänkin kokoiselle asuntokompleksille (yli 200 asuntoa) ei voi olla halpaa, saati sitten jos lähetetään koko tälle Campbellin alueelle (toinen kirkoista sijaitsee Campbellissä). Veikkaampa että pelkästään näiden vuoden mainosten hinta kattaa suomalaisen pk-yrityksen vuoden koko mainosbudjetin, haha! Olisi kiva tietää millaiset rahat näissä kirkoissa pyörii ja paljon rahaa nämä pyytävät jäseniltään, koska eihän tuo voi vain lahjoitusten turvin pyöriä, vai voiko?

P.S. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole mollata uskovaisia tai kirkossa käyviä, vain yleisesti ihmetellä tätä(kin) meininkiä täällä...

Ajankohtaista ajokorttiasiaa ja ajamisesta Amerikassa

Kaukana Kotona -blogin Veera kirjoitti äskettäin uuden vuoden mukana tuomista lakimuutoksista täällä Yhdysvalloissa. Kannattaa käydä lukaisemassa kirjoitus, sillä osa lakimuutoksista oli aikamoisen huvittavia! Yksi Veerankin mainitsema kohta oli lakimuutos laittomien maahanmuuttajien oikeudesta saada Kaliforniassa virallinen ajokortti. Kyseessä on ns. AB 60 -ohjelma, jonka tavoitteena on lisätä teiden turvallisuutta, sillä viranomaisten 23 vuoden datan mukaan suurin osa kuolemaan johtaneista auto-onnettomuuksista on ajokortittomien aiheuttamia. Paikallinen ajokorttiviranomainen eli DMV arvioikin, että Kaliforniassa 1,4 miljoonaa (!) laitonta maahanmuuttajaa tulee hakemaan seuraavan kolmen vuoden ajan kyseistä ajokorttia. Tuo ajokortti eroaa "normaalista" ajokortista siinä, että se ei kelpaa tunnistautumiseen viranomaisyhteyksissä esimerkiksi äänestyksen yhteydessä. Sanamuotokin siinä on eri, tämä laittomille maahanmuuttajille tarkoitettu ajokortti on "driving privilege" eikä "driver's licence", mutta hakuprosessi on sama, eli sen saamiseksi pitää läpäistä kirjallinen testi ja ajokoe.

Ymmärrän hyvin, että halua tuon ajokortin hankkimiseksi löytyy, koska monen asian hoitaminen helpottuu paikallisella virallisella henkilöllisyystodistuksella. Eikä niitä poliisin pysäyttelyitä tarvitse enää pelätä. Se mitä en tuossa ihan ymmärrä on se, että kyseinen korttihan on julkinen tunnustus siitä, että on laittomasti maassa! Se ei sitten varmasti vain kiinnosta sitä poliisia tai muuta tahoa joka kortin tarkastaa, tai sitten heillä ei ole valtuuksia viedä asiaa eteenpäin. Tuon ajokortin hankkiminen tuo myös lisäkustannuksia, sillä ajokortin hankkimishetkellä auto pitää olla vakuutettu, tai muuten ajokokeeseen ei pääse. Mutta varmasti sitten hyödyt ovat suuremmat kuin haitat, joten ajokortti kannattaa hankkia.

DMV:n toimistot ovatkin olleet erittäin ruuhkaisia viime viikosta lähtien. Uutisen mukaan ensimmäisen kolmen päivän aikana lakimuutoksen jälkeen 46 200 Kaliforniassa asuvaa laitonta maahanmuuttajaa haki ajokorttia. Ensimmäisenä päivänä myönettiin 970 ajokorttia, sillä kyseisten henkilöiden ei tarvitse suorittaa ajokoetta, koska ovat sen joskus aiemmin suorittaneet laillisesti jossain USA:n osavaltioista. Muut sitten joutuvat odottelemaan ajokoetta väliaikaisen ajoluvan turvin varmasti kuukausia jonojen takia. Täytyypä olla tyytyväinen, etten itse ole suorittamassa juuri nyt ajokorttia, koska jonot ovat varmasti aivan järkyttävät!

Kyseinen lakimuutos on herättänyt paljon kritiikkiä. Yksi kriittisimmistä ryhmistä on laillisesti maassa olevat maahanmuuttajat, joissa herättää närää tälläiset erivapaudet laittomille maahanmuuttajille. Minä laillisena maahanmuuttajana en osaa olla kovin närkästynyt, mutta olen kyllä aika kauhistuneen huvittunut siitä, että parhaimmillaan 1,4 miljoonaa maahanmuuttajaa ajaa täällä ilman mitään testausta liikennesäännöistä tai ajotaidoista, eli ilman ajokorttia! No, sitähän sanotaan, että autoa ajetaan taidoilla eikä ajokortilla. Se kyllä pitää täällä aika hyvin paikkansa, koska ajokortin hankkiminen on mielestäni täällä vähän yksi vitsi. Vaikeinta ja hermoja raastavinta tuntuu olevan itse prosessin byrokratia ja DMV:n toimistoissa asiointi. Kirjallinen koe on helppo siinä mielessä, että siinä ei ole aikarajoitusta, virheitä saa olla aika montakin, ja koetta saa yrittää samalla kertaa pari kertaa uudelleen, jos ekalla ei mennyt läpi. Toki seassa on pari nippelitietoa vaativaa kysymystä, mutta vähäisellä opiskelulla pääsee kyllä testistä läpi. Ajokoe oli (minun tapauksessani) 7 minuutin kortteliajo, jossa ei esimerkiksi tarvinnut osata peruuttaa tai parkkeerata muuten kuin ajamalla suoraan parkkiruutuun. Joten sinänsä ajokortti ei kerro mitään ajotaidoista. Ja ajaminen täällä on helppoa, sillä mitään outoja harvinaisia liikennemerkkejä ei ole ja jos on, ne on sanallisesti selitetty. Mielestäni täällä ihmiset ovat ihan taitavia ajajia, mikä selittynee sillä, että ihmiset ovat 16-vuotiaasta asti kiinni autoissaan. Mutta luulen että tuosta jatkuvasta ajosta johtuen ihmiset ovat aika kyllästyneitä ajamiseen ja siksi huolettomia ja holtittomiakin ajajia. Kun ajaa paljon, tulee varmasti houkutus tehdä kaikenlaista muutakin auton ratissa, kuten käyttää kännykkää, meikata, lukea kirjaa ja muuta klassista, mitä olen nähnyt auton ratissa tehtävän. Tai ohitella ja tehdä kaistanvaistoja hurjissakin paikoissa, jos siihen on mahdollisuus. Omasta mielestäni ajaminen on täällä helppoa ja ihan mukavaakin, mutta suurin vaaratekijä on kyllä muut autoilijat. Sen verran usein näkee esimerkiksi kaistaviivojen yli "valumista", että ihan mielelläni pidän ehkä turhankin pitkät turvavälit.

Vuoden viimeinen

Vuosi 2014 on lopuillaan, ja aika tehdä pieni yhteenveto. Tämä vuosi on ollut tähänastisen elämämme erikoisin, mutta monella tapaa kaikista antoisin. Loppuvuonna 2013 tänne muuttaessa kaikki oli uutta ja jännittävää, mutta tänä vuonna elämä on tasaantunut eikä jokainen kulttuuriero jaksa enää ihmetyttää niin paljon. Voisi sanoa, että elämä on arkipäiväistynyt. Niinhän se menee, että asui missä päin maailmaa tahansa, sama arki rakentuu sinnekin. Ja vielä kun asuu tälläisessä länsimaassa, Suomen arki oli todella helppoa siirtää tänne.

Maaliskuussa Singaporessa naureskelin tän tyypin jutuille...

Yksi tapa ajatella tätä vuotta on että tämä oli ensimmäinen vuosi sitten teini-iän, jolloin en tehnyt töitä. Käytännössä se ei ole ihan totta, sillä olen tässä loppuvuonna tehnyt vähän töitä, tosin kotoa käsin, joten tänä vuonna en ole käynyt töissä. Minun työntekoa arvostavalle luonteelle teki ehkä ihan hyvääkin, että siinä työluvan saamisessa kesti se käsittämättömät 7 kk. Piti pakon sanelemana nähdä itsensä muutenkin kuin työn kautta, siellähän sitä vietetään yleensä noin puolet päivän valveillaoloajasta. Minulta on monesti kysytty, kuinka saan aikani kulumaan. Ihan absurdi kysymys, koska tietenkin tosi hyvin. Johtuen ehkä tästä täällä olon väliaikaisuudesta ja täällä olon ulkomaankomennus-luonteesta, työttömyys ei ole ahdistanut yhtään. Muut asiat elämässä työn ulkopuolelta ovat korostuneet, niistä harrastuksista on tullut se työ (ilman rahapalkkaa tosin). Korostunut myös se, miten tärkeää on, että työn ulkopuolella on asioita joita nauttii tehdä. Toki tässä auttaa myös luonne, että ei pitkästy helposti, eikä kaipaa koko ajan vaihtelua, ja itselläni on juuri sellainen luonne. Jos työttömyys ei ole ahdistanut, niin työnhaku on ahdistanut sitäkin enemmän. Vajaan vuoden kotonaolon jälkeen halusin tosi paljon töihin syksyllä, enkä osanut arvatakaan, miten hankalaa se tulisi olemaan, kaikkiallahan sanotaan, että täällä pääsee helposti töihin. Oma kokemukseni on vähän erilainen. Minulla on ollut kaksi työhaastattelua, mutta kumpaakaan työtä en saanut. Syytä ei sanota ihan suoraan, mutta todennäköisesti se on täällä olon väliaikaisuus. Parempi tietysti niin, ettei työhön pääsy jää kiinni kielitaidosta tai koulutuksesta, se voisi olla aika masentavaa. Mutta se, että sanotaan että vain green cardilla pääsee töihin, on kyllä jo aikamoisen syrjivää. Ja nämä näiden tyhjät lupaukset "soitetaan sulle ensi viikolla" -tyyliin (eikä ikinä kuulu enää mitään) on kanssa ihan vihonviimeisiä, miksi niin pitää sanoa??? Onneksi olen työnhakupalvelusta löytänyt vertaistukea muilta ulkomaalaisilta täällä, en ole tilanteeni kanssa yksin. Saatan nyt kärjistää asioita, koska olen sen verran ärsyyntynyt tilanteesta. Olenkin pitänyt pientä joulutaukoa työnhausta, ja jatkan toivottavasti paremmalla asenteella ensi vuonna (negatiivisella asenteella kun tässä hommassa ei pääse kovin pitkälle). Mutta tämä vuosi on todistanut sen, että ei minusta kotirouvaksi ole pidemmän päälle, vaikka täällä se on ollut tosi ok.

Elokuussa ihmettelin Grand Canyonin äärellä

Mitäpä olen sitten vuoden aikana tehnyt, jos en töitä? Harrastanut urheilua yhteensä 210 kertaa ja yhteensä 255 tuntia. Tiedän noin tarkat luvut koska minulla on ollut jo vuosia tapana kirjata ne HeiaHeia-ohjelmalla. Olin itsekin hämmentynyt, kun viikonloppuna kävin katsomassa luvut. Nimittäin vuonna 2013 luvut olivat 108 kertaa ja 94 tuntia, vaikka silloinkin pidin itseäni suhteellisen liikunnallisena ihmisenä. Liikuntakertojen määrä lähes tuplaantunut, ja tuntimäärät ylikin. Uusina "lajeina" haikkaus, pyöräily ja kuntosali, vanhoina juoksu, kävely ja jooga. Liikuntamäärät eivät ole ihan sattumaa, koska tänne muuttamisen jälkeen päätin pitää huolen, että liikuntaa tulee vähintään se neljä kertaa viikossa. Valtaosa harrastamani liikunta on kuitenkin kohtuu raskasta hikiliikuntaa, joten yli neljä kertaa viikossa voisi olla kehon palautumista ajatellen huonoakin tekevää. Vaikka vuoteen mahtuu muutamia sairasteluviikkoja ja toisaalta viikkoja, jolloin liikuntaa on tullut harrastettua ihan joka päivä, niin mahtavaa, että tuo keskiarvo on kuitenkin neljä kertaa viikossa. Neljä kertaa viikossa ei nimittäin ole paljon, eikä ollenkaan mahdoton tehtävä vaikka töissä kävisikin, tämä inspiraationa jos joku lukija miettii liikunnan aloittamista. Tajusin myös vähän aikaa sitten että säännöllisestä liikunnasta on ollut todellista terveydellistä hyötyä, minua pitkään vaivannut aamuinen selän jäykkyys ja kipu on kokonaan poissa, kiitos todennäköisesti säännöllisen kuntosalilla käymisen.

Syyskuussa syötiin mehujäätä Central Parkissa New Yorkissa

Vuosi 2014 jääköön historiaan vuotena, jolloin olen tehnyt eniten ruokaa ikinä. Syy ihan siinä, että kummallakaan meistä ei ole työpaikkaruokalaa/työpaikkaravintolaa, missä käydä, joten käytännössä teen kaksi lämmintä ruokaa päivässä. Toki useimmiten se on sama ruoka molemmilla kerroilla, sentään niin suuruudenhullu en ole. Ulkona syömme suhteellisen harvoin, ehkä kahden viikon välein tai harvemmin, ihan siitä syystä, että sellaisia ravintoloita, jossa olisi minulle mieluista lämmintä kasvisruokaa pääruokana on valitettavan vähän. Eikä missään pikaruokapaikassa taida olla kasvisvaihtoehtoa, joten eipä nekään houkuttele. Vaikka tietysti paras juttu tässä kotiruoassa on se, että ollaan varmasti syöty tänä vuonna terveellisemmin kuin ikinä, niin parasta on tietysti myös se, että olen taas pitkän ajan jälkeen innostunut ruoanlaitosta ja uusien reseptien kokeilemisesta. Vaikka yhä vihaan sitä ainaista vihannesten pilkkomista, siitä ei pääse mihinkään...

Olen löytänyt tänä vuonna myös yhden lapsuuden ja nuoruuden harrastuksen uudelleen, nimittäin lukemisen. Lapsena taisin valehtelematta lukea koko lähikirjaston lasten ja nuorten osaston läpi (mm. yli 80 Neiti Etsivää, haha), ja aikuisenakin on aina ollut joku kirja yöpöydällä. Mutta vasta tänä vuonna olen tehnyt lukemisesta rutiinin, sillä luen joka ilta tunnin ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi tietysti riittävän hyvän kirjan ollessa kyseessä myös päivisin olen jatkanut lukemista. Valitettavasti en ole luettuja kirjoja yhtä tarkasti kirjannut muistiin kuin liikuntakertoja, mutta muistini mukaan olen lukenut tänä vuonna 35 kirjaa. Se on noin 30 enemmän kuin aiempina vuosina! Täällä kirjat on paljon halvempia sekä ihan fyysisinä kirjoina kuin myös e-kirjoina. Ja valikoimaa riittää, kirjakauppa onkin suosikkipaikkojani täällä! Meillä on myös täällä suomalaisten kesken kirjakerho, jossa vaihdellaan suomalaista / suomeksi käännettyä kirjallisuutta (sitä kun täällä helposti tulee ikävä, kaunista suomen kieltä). Tuolla kirjakerhossa on pääasiassa tarjolla dekkareita, joista en kovin paljon innostu. Mutta olen yllättänyt itseni lukemalla niitäkin, mm. ihan vähän aikaa sitten luin kahdeksanosaisen Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan reilussa kuukaudessa, koska niihin kirjoihin jäi koukkuun (vaikka dekkareista en kyllä vieläkään tykkää). Olen myös lukenut alani kirjallisuutta jonkin verran, se kun kummasti alkaa kiinnostamaan kun sitä ei ole enää opiskeluiden takia pakko lukea. Positiivisena ongelmana tässä kirja-asiassa on se, että on aivan liian paljon hyviä kirjoja, minullakin noin kymmenen kirjaa odottamassa lukemista (ja lisää löytyy jatkuvasti).

Marraskuussa Seattlessa oltiin ihan jäässä (fyysisesti)

Tästä kirjoituksesta saa kuvan että olemme olleet vain kotona harrastuksiemme parissa, hehe. Se ei kyllä ihan pidä paikkaansa, olemmehan tehneet tänä vuonna neljä ulkomaanmatkaa (Kalifornian ulkopuolista) ja vielä useimpia pikkureissuja Kalifornian sisällä. Olemme yrittäneet saada irti mahdollisimman paljon paikallisesta kulttuurista, tapahtumista ja ihmisistä. Täällä saa paikallisista helposti sellaisia "hyvänpäiväntuttuja", mutta amerikkalaisiin on vaikeampi tutustua pintaa syvemmältä. Tuosta asiasta minulla on luonnoksissa tulossa postaus, joten siitä lisää myöhemmin. Onneksi olen kuitenkin ainakin yhden amerikkalaisen ystävän saanut, jonka kanssa yhteydenpito varmasti säilyy myös Suomeen palaamisen jälkeen. Ja kiva on myös se, että täältä on löytynyt samanhenkisiä ja samassa tilanteessa olevia suomalaisia, joiden kanssa jakaa kokemuksia.

Vaikka tämä on ollut huikea vuosi, niin silti tuntuu, että emme ole ihan päässeet sisään tähän kalifornialaisuuteen. En tiedä onko se näin expattina edes mahdollista, tai miten se käytännössä tapahtuisi.  Vaikka miellän tämän Kalifornian tällä hetkellä ainoaksi kodiksi mitä meillä on, ei tämä silti ihan sataprosenttisesti tunnu kodilta. Koska vika tuskin on Kaliforniassa, niin vika on todennäköisemmin meissä itsessään. Olkoonkin tuleva vuosi vuosi jona yritämme entistä enemmän päästä sisälle kalifornialaisuuteen, avarakatseisemmin ja myönteisemmin. Uudenvuodenlupauksia en aio tehdä, aion vain jatkaa näitä hyväksi havaittuja harrastuaksiani. Etenkin sitten ensi vuonna kun koittaa Suomeen paluu...

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

P.S. Kirjoitin vuoden kokemuksiani aika lailla omasta näkökulmasta, mutta suurin osa (ruoanlaittoa lukuunottamatta) pätee myös Timoon. Lisäksi Timo on vuoden aikana mm. opetellut soittamaan kitaraa, how cool is that!

Lenssurokotus?

Viime kuussa alkaneen influenssa-kauden tunnistaa täällä siitä, että joka puolella tyrkytetään ilmaista lenssurokotetta. Pharmacy:t mainostavat täällä mm. antavansa rahaa hyväntekeväisyyteen jokaisesta annetusta rokotteesta ja tarjoaahan tuo meidän lähikaupan apteekkikin 10 % alennuksen ostoksista rokotuksen ottajille.

10 % alennus rokoitteen ottajille!

Rokotus on ilmainen tietääkseni kaikilla sairasvakuutuksilla. Oletettavasti niiden takana liikkuu kuitenkin iso bisnes. Vuosittain lenssurokotteen ottaakin 31 miljoonaa amerikkalaista.

Itse olen aina vältellyt influenssarokotetta, ihan tietoisesti, mutta myös laiskuuttani, koska en jaksaisi lähteä terveyskeskukseen sitä jonottamaan. Sikapiikkikin jäi ottamatta tuosta syystä, koska en jaksanut jonottaa sen massahysterian aikana. Jos olisin jossakin riskiryhmässä, tai työni sitä vaatisi, voisin sen ottaa. Mutta noin muuten en lähtisi lenssurokotekierteeseen, sehän kun pitää uusia joka vuosi, koska edellisen vuoden suoja häviää ja virus muuntuu vuoden aikana. Ja koska Suomessa sitä ei minulle ole kukaan terveydenhuollon ammattilainen suositellut otettavaksi.

Viime viikolla jouduin kuitenkin täällä lääkärissä käydessäni perustelemaan valintaani. Lääkäri kysyi käyntini lopuksi olenko jo ottanut flu shot:in ja halunko mennä sen ottamaan saman tien alakertaan, jossa oli tälläinen rokotustapahtuma käynnissä. Kun siinä jotain yritin selittää, lääkäri aika tiukkaankin sävyyn sanoi, että hän kyllä suosittelee sitä minulle, ja sanoi vielä senkin, että sivuvaikutukset ovat niin mitättömiä, että ehdottomasti kannattaa ottaa. No, sain siinä jotain sen suuntaista sanottua, että kotimaassani sitä minulle ei ole suositeltu, enkä siksi ajatellut sitä ottaa. Mutta lupauduin kuitekin harkitsemaan asiaa, eli lupasin lääkärille, että hän saa lähettää minulle sähköisen potilasjärjestelmän kautta materiaalia asiasta luettavaksi. Olin kyllä utelias näkemään tuon (propaganda)materiaalin, joten siksikin.

No, materiaalissa ei ollut mitään uutta. Mutta siinä kyllä selkeästi sanottiin, että sitä suositellaan vain riskiryhmille. Toki samalla sanottiin, että ei siitä haittaakaan ole muille. Jotenkin vain olen yhä hämmentynyt siitä, että lääkärini sitä nimenomaan suositteli minulle. Yritin vähän googlailla asiaa, enkä oikeastaan löytänyt mitään mielenkiintoista paitsi, että CDC (centers for disease control and prevention) eli vastaava tartuntatautiviranomainen suosittelee flu shot:ia kaikille yli 6 kuukauden ikäisille ihmisille. Ja nimenomaan siksi, että ottamalla rokotteen estät levittämästä tautia muille, eli se ei pääse leviämään. Ehkäpä se suositus sitten tulee sieltä. Materiaalista löytyi myös mielenkiintoinen juttu. Täällä nimittäin voi lenssurokotteen ottaa piikin sijasta nenäsumutteena! En tiedä onko Suomessa mahdollista, mutta varmasti piikkikammoisille hyvä juttu!

Lenssurokote nenäsumutteena tähän tapaan

Kuva täältä

Itselläni jää todennäköisesti kuitenkin näistä houkuttelevista tarjouksista huolimatta lenssurokotus ottamatta. Eilen nauratti uutisissa juttu San Pablon kaupungista, jossa lenssurokotuksen voi ottaa autokaistalta! Toki jutussa on hyviäkin pointteja, mm. se että vanhuksen on ehkä mukavampaa ja turvallisempaa jonottaa rokotusta autossa, kun joutua jonottamaan sitä esim. odotusaulassa. Mutta silti...

No onhan se kivempi jonottaa autossa ja mässyttää karkkia ;)

 Kuva täältä

Onkohan Amerikassa mitään, mitä ei saisi autokaistalta?

It's Election Day!

... ilmoitti Facebook aamulla sisäänkirjautuessa. Tänään nimittäin on koko USA:n laajuinen suuri vaalipäivä. Vaikka kyseiset vaalit eivät koskekaan meitä (kun emme voi äänestää), ei näiltä vaaleilta ole voinut välttyä uutisissa tai netissä viime viikkoina.

Koko USA:n laajuisesti mielenkiintoisinta on varmaan kongressiedustajien vaalit. Kaikki edustajainhuoneen paikat sekä osa senaattoreiden paikoista menevät nyt uudelleenjakoon. Näistä onkin uutisoitu, että republikaanit todennäköisesti saavatkin enemmistön sekä senaatissa että edustajainhuoneessa. Tilanne ei ole sinänsä historiallinen, sillä näin on käynyt aiemminkin: kun istuvan presidentin kausi alkaa olla lopuillaan (täällä seuraavat presidentinvaalit 2016), ja jos kauden aikana on ollut vaikeita tilanteita (kuten lama) ja siksi presidentin työhön ollaan tyytymättömiä, nousee vastapuolue enemmistöön kongressissa. Nämä tämänpäiväiset vaalit ovat ns. "välivaalit", jotka eivät valitettavasti kiinnosta suuria joukkoja, koska kyse ei ole presidentinvaaleista.

Täällä Kaliforniassa eräässä vaalipiirissä käydään kova taisto kongressipaikasta kahden demokraatin, Mike Hondan ja Ro Khannan, välillä. Sinänsä ei mitään ihmeellistä, mutta mielestäni kamppailu on mennyt aika mauottamaksi loanheitoksi. Nimittäin telkkarissa pyörii mainos, jossa lytätään kaikki Ro Khannan julkiset lausunnot ja ajamat asiat. Vain mainoksen lopun "pikkupränteistä" selviää, että mainoksen maksajana toimii Mike Hondan tukijoukko. Jotenkin hämmentävää, että saman puolueen edustajat voivat käydä tuollaista vastamainoskampanjaa! Kuvitelkaa Suomeen tilanne, jossa eduskuntavaaleissa kaksi saman puolueen edustajaa tekisivät telkkarimainoksia, jotka keskittyisivät ainoastaan kilpailijansa lyttäämiseen? Ehkä ihan hyvä, että Suomessa ei olla ihan tuolla linjalla, vaikka Suomessakin olisi varmasti tilaa vahvemmille kannanotoille vaalien alla.

Kongressiedustajien lisäksi tänään äänestetään osavaltion sisäisistä asioista sekä korkeista virkamiesten viroista. Koko Kaliforniassa äänestetään lakialoitteista, mutta myös kaupunki- ja läänikohtaisesti äänestetään asioista. Nämä lakialoitteet on juuri niitä miltä ei ole voinut viime aikoina välttyä mediassa. Me emme juurikaan katso telkkaria "suorana", mutta se, mitä olemme katsoneet viime viikkoina on ollut lähinnä näiden lakialoitteiden mainostusta puolesta ja vastaan. Täällä Kaliforniassa äänestetään kuudesta lakialoitteesta eli proposition 1, 2, 45, 46, 47 ja 48:sta. Nämä liittyvät täällä tällä hetkellä kuumiin aiheisiin, eli veteen, vakuutuksiin, terveydenhuoltoon, kriminaalioikeuteen sekä uhkapelaamiseen. Etenkin tuo terveydenhuollon lakialoite on ollut paljon tapetilla: kyse on hoitovirhekorvauskatosta, joita ollaan nyt nostamassa. Tästä tuleekin mainoksia, jossa kirurgi on humalassa/aineissa leikkaussalissa, ja muuta raflaavaa kuvamateriaalia. Näistä sitten tavallisen kansalaisen pitäisi osata sanoa, onko puolesta vai vastaan.

Tänään äänestetään Kalifornian kuvernöörin Jerry Brownin jatkokaudesta. Kuvernöörin esivaalit käytiin jo kesäkuussa, jolloin Brown sai enemmistön äänistä. Siksi tämänpäiväsissä vaaleissa ei ole mitään mielenkiintoista, koska Brownin odotetaan menevän läpi. Brownin työhön ollaan myös tyytyväisiä, joten siksikään äänestäjiä ei kiinnosta kuvernöörin vaihto. Aina tilanne ei kuitenkaan ole ollut näin selkeä: amerikkalaisen kaverini mukaan Arnold Schwarzeneggerin läpimenokaudella kuvernöörinvaali oli varsinainen jännitysnäytelmä ihan loppuun asti.

Myös kaupunki- ja läänikohtaisesti äänestetään asioista. Näistä ei ole juuri telkkarissa mainoksia näkynyt paitsi San Franciscon alueen proposition E:stä, jossa äänestetään sokeroitujen juomien verotuksen nostamisesta. Mainoksessa on lopussa referenssilista niistä, jotka kannattavat/vastustavat ehdotusta. Kyseisen ehdotuksen NO-äänestäjien referenssilista oli aika mielenkiintoinen, sieltä löytyi nimittäin mm. joku putkimiesten yhdistys. Mitä ihmettä putkimiehillä ja sokeroiduilla juomilla on tekemistä keskenään, paitsi tietysti esimerkiksi virvoitusjuomien ostajina. Itse en näissä referenssilistoissa pitäisi merkittävinä kuin terveydenhuollon edustajia sekä tutkijoita.

Itseäni näissä lakiehdotusten äänestyksissä hämmentää se, että miten tavallinen kansalainen voi tietää, mitä äänestää. Esimerkiksi tuossa sokeroitujen juomien veronkiristyksessä, jossa takana on tietysti ajatus, että terveydelle haitallisten sokeroitujen juomien verotusta olisikin syytä kiristää, mutta miten tavallinen kansalainen voi tälläisestä päättää, jos tiedemaailmakin kiistelee sokerin terveysvaikutuksista? Etenkään täällä USA:ssa missä harrastetaan paljon propagandaa, mielikuvamainontaa, myydään unelmia ja piilotellaan faktoja. Juttelin tästä amerikkalaisen kaverini kanssa, ja hän sanoi sitä, että hän itse äänestää aina NO, eli muutosta vastaan, mikäli ei tiedä tarpeeksi asiasta. Kuulostaa järkevältä.

Toisen hämmennyksen koin, kun samainen kaverini kertoi äänestäneensä postittamalla äänestyslipukkeensa. Minun ajatusmaailmaani ei oikein mahdu, miten postitse tapahtuva äänestys voisi olla altistumatta väärinkäytöksille. Mutta kaipa täällä on tätä populaa niin paljon, että koko kansan saaminen vaaliurnille toisi vieläkin heikomman äänestysaktiivisuuden, kuin se mitä nyt jo on.

Tietysti äänestää voi myös ihan perinteisesti

Kuva täältä

Fed Up!

Jos jotakin tässä maassa rakastan, on sananvapautta. Koska siitä syntyy keskustelua, ja koska tähän isoon maahan mahtuu yhtä paljon mielipiteitä kuin porukkaakin, löydät todennäköisesti kirjan tai dokumentin aiheesta, tai vähintään asialle omistautuneen blogin.

Katsoimme vähän aikaa sitten toukokuussa julkaistun dokumentin nimeltä Fed Up. Dokumentissa kritisoidaan sekä USA:n viranomaisia että elintarviketuottajia siitä, että kaupassa myytävät elintarvikkeet ovat sokerilla kyllästettyjä, samaan aikaan kun kansakunnan lapset ovat entistä lihavempia ja sairaampia. Dokumentin viesti on, että 80 prosentissa kaupassa myytävästä 60 000 myyntiartikkelista sisältää lisättyä sokeria, herätkää vanhemmat! Ja hurja lukuhan tuo on, samoin se, että vielä 1980-luvulla kakkostyypin diabetes oli lapsilla tuntematon käsite, tänä päivänä tapauksia on jo 50 000.

Koska kyse on amerikkalaisesta dokumentista, seurataan siinä myös neljää tavallisen ihmisen nyyhkytarinaa. Tarinoissa on neljä perhettä, joissa ylilihava lapsi. Vanhemmat tiedostavat lapsensa lihavuuden, ja koittavat tehdä parhaansa. Silti keinot ovat vähän kyseenalaisia. Eräskin vanhemmista syöttää lapselleen muroja, omien sanojensa mukaan koska ne "sisältävät täysjyvää ja kuitua", tekevät siis hyvää lapselle. Mutta samalla vanhempi on aivan tietämätön siitä, miten paljon lisättyä sokeria muroissa on, ja sitähän muroissa riittää. Yksi lapsista on menossa 13-vuotiaana lihavuusleikkaukseen, koska hänen lääkärinsä suosittelee sitä hoitokeinoksi. Kaikkein raflaavin kohta dokumentissa on se, kun mennään pääkallopaikalle, eli koulujen ruokalaan. Ja mitäs siellä onkaan ruokana? Osasin jo etukäteen odottaa, että varmasti tarjolla on pikaruokaa, mutta hämmästyin siitä, että tarjolla oli pizzaa alkuperäisissä pizzalaatikoissaan, sillä kyseiset firmat sponsoroivat pizzat koululle. Näin lapsi oppii jo nuorena olemaan brändiuskollinen! Dokumentin mukaan kouluissa on kyllä tarjolla terveellinen ruokavaihtoehto, mutta se ei mene kaupaksi. Eipä tietysti ihmekään, kun on ne pizzalaatikot siinä tiskissä. Dokumentissa myös paljastetaan vastaus myyttiin, luokitellaanko pizza amerikkalaisessa koulujärjestelmässä vihannekseksi sen sisältämän tomaattikastikkeen takia...!

Tietenkin sopivia yksilöitä ja tapauksia valitsemalla saadaan vaikka miten shokeeraavaa materiaalia, joten sinänsä nuo esimerkkitapaukset eivät vielä riitä vakuuttamaan ongelmasta. Onneksi dokumentissa pureudutaan myös faktoihin ja haastatellaan asiantuntijoita lääkäreistä politikkoihin ja aina Bill Clintoniin asti. Ja näytetään lopussa pitkä lista henkilöistä, jotka eivät suostuneet haastateltaviksi dokumenttia varten. Listassa on mukana elintarvikeyhtiöiden edustajia, terveydenhuollon ammattilaisia ja tutkijoita, lobbareita, kongressiedustajia, jopa itse Michelle Obama, joka saa dokumentissa runtua hänen Let's Move -kampanjastaan (kampanjassa oli aluksi tavoitteena lasten liikunnan lisääminen että terveellisimpien ruokavaihtoehtojen tarjoaminen, mutta myöhemmin tuo ruokapuoli putosi kampanjasta kun elintarvikeyhtiöt tarjoutuivat rahoittamaan kampanjaa). Dokumentti valoittaa historiallisia tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen. Yksi näistä tapahtui 1970-luvulla, jolloin alettiin herätä sokerin ja rasvan terveysvaikutuksille, ja vaadittiin näiden poistoa elintarvikkeista. Tästä kauhistuneena elintarviketuottajat saivat lobbauksella aikaan sen, että kongressissa vietiin läpi ehdotus siitä, että sen sijaan, että suositeltaisiin syömään vähemmän, suositeltiinkin syömään vähärasvaisimpia tuotteita. Syntyi light-ruoka-buumi, jonka varmaan kaikki Suomestakin muistaa. Kauppojen hyllyille alkoi ilmestyä kaikista tuotteista vähärasvaisia versioita. Ja koska se vähärasvaisuuden aiheuttama mauttomuus piti kompensoida jollakin, tuotteisiin lisättiin keinomakeuttajia ja sokerijohdannaisia. Eli lopputuloksena ei saatu yhtään sen terveellisempiä tuotteita. Ja koska kaikki se tuotteista poistettu rasva piti saada hyötykäyttöön, alkoi USDA (U.S. Department of Agriculture, eli täkäläinen "maatalousministeriö") buustaamaan juustoteollisuutta oikein kunnolla. Ja juustohan ei tunnetusti ole kovin terveellistä, ainakaan siinä mittakaavassa, miten sitä täällä tarjoillaan esimerkiksi ravintola-annoksissa. Näin ollen USDA:lla on viranomaisena kahdet kasvot: se toisaalta säätelee amerikkalaisten ruokavaliosuosituksia, toisaalta sen tehtävänä on promota maataloustuottajia, ristiriitaista, eikö? Peruina noilta ajoilta on myös se fakta, että edelleenkään ei elintarvikikepakkausten ravintosisältötaulukossa ole sokerin kohdalla päivittäissuositusprosenttia eli %DV:tä (daily value %). Tässä esimerkki: Olen aivan addiktoitunut näihin York-suklaapatukoihin. Nämä on vähän kuin After Eightit, paitsi että se suklaamössö on puolet paksumpaa näissä, nam! En kuvittele näitä millään tapaa terveelliseksi, vaikka toisaalta tuo 39 gramman pakkauskoko antaa kyllä jo mielikuvan, ettei kyse ole kun pikku suklaapatukasta (eihän sellainen kauhean paha voi olla...!). Lisäksi pakkauksessa on teksti "70 % less fat than the average of the leading chocolate brands" eli tuote sisältää 70 % vähemmän rasvaa kuin keskimäärin muut suklaabrändit. Palataan tuohon tekstiin myöhemmin, mutta tässä pakkaus ja sen ravintosisältötaulukko:

Kuten huomaatte, kyseisessä taulukossa ei sokerin kohdalla anneta %DV-arvoa, eli prosenttiosuutta 2000:n kalorin suositusruokavaliossa. Virallinen selitys sille, miksi sitä ei anneta, on että ei voida yksiselitteisesti sanoa tutkimusten perusteella, mikä olisi sokerin päivittäinen saantisuositus. Todellisuudessa sitä ei kuitenkaan taideta haluta noihin pakkausmerkintöihin, koska kyseiset prosentit olisivat huikean korkeita ja vähentäisivät ostohalukkuutta. Ja kuitenkin täkäläinen sydänliitto on pystynyt määrittämään tämän kyseisen sokerin saantisuosituksen, ja se on 6-9 teelusikallista sokeria eli 24-36 grammaa sokeria per päivä. Joten noiden suositusten perusteella saan tuosta suklaapatukastani käytännössä koko päivän sokerintarpeeni. Ei kyllä tullut minulle yllätyksenä, mutta palataan nyt siihen kääreen "70 % vähemmän rasvaa.." -tekstiin. Siinä kiteytyy juuri se mihin sillä 70-luvun lobbauksella haluttiin, puhutaan vähärasvaisuudesta, mutta ei kerrota totuutta sokerista. Toki tuo on huono esimerkki siinä mielessä, että tuote sisältää itsessään käytännössä vain sokeria, ja se ei voi olla kenellekään epäselvää. Mutta yhtä selvä tilanne ei ole monen muun elintarvikkeen kohdalla, esimerkkinä vaikka juuri ne murot.

Ja onpahan muuten USA:n viranomaiset ihan tässä lähihistoriassa tyrmänneet WHO:n ravintosuosituksetkin, hämmentävää! Tällä hetkellä täällä on erityisesti keskustelussa virvoitusjuomat, ja kuinka niiden kulutusta saataisiin vähennettyä etenkin lasten keskuudessa. Virvoitusjuomateollisuus on jo tullut vastaan sen verran, että pienentävät pakkauskokojaan, mutta eihän se oikein ongelmaa poista, varsinkaan kun julkaistaan näitä tutkimuksia missä ei nähdä yhteyttä virvoitusjuomien suurkulutuksen ja liikalihavuuden välillä... ei tietenkään nähdä, koska näitä tutkimuksia rahoittavat, ketkäs muutkaan kuin juomajätit!

Fiilis tuon dokumentin katsomisen jälkeen oli lähinnä surkuhupaisa. Oma luottoni USA:n viranomaisiin on ottanut jo monta iskua ihan omien kokemusteni perusteella, eikä kyseinen dokumentti ainakaan vahvistanut luottoani. Ja noista USA:n elintarviketuottajista olenkin jo jauhanut täällä, että ihan ei samanlaista tuotanto ole kuin Suomessa. Vaikka en ihan purematta niele kaikkia dokumentin väitteitä, olen kyllä dokumentin kanssa liikuttavan yhtä mieltä siitä että tartteis tehdä jotakin.

Ja on tehtykin, nimittäin heti dokumentin ilmestymisen jälkeen, elintarviketuottajien etujärjestö FMA osti verkko-osoitteen fedupfacts piste com, jossa kumoaa näitä dokumentissa esitettyjä väitteitä. Itsekin ajauduin sivulle kuten varmaan kaikki muutkin eli googlaamalla muutamat dokumentissa esitetyt faktat (koska enhän minä enää mitään lukuja muistanut reilu kuukausi dokumentin näkemisen jälkeen). Aika nerokas veto, täytyy myöntää. Mutta hyvä veto myös koska olen sitä mieltä, että mitä enemmän tästä syntyy keskustelua, puolesta ja vastaan, sitä todennäköisemmin se myös ennemmin tai myöhemmin päätyy myös USA:n kongressin käsiteltäväksi, eli saadaan jonkinlaista muutosta aikaan. Ainakin toivon niin!

Päivän urheilut + havaintoja lenkkeilijöistä

Kävimme tänään kävelyllä Sawyer Camp Trailillä San Mateon kaupungissa. Tämänpäiväistä kävelyä ei voi edes liiotellen sanoa haikiksi, koska reitti oli koko matkalta asfaltoitu ja tasaista maastoa, ei siis vaatinut minkäänlaista "patikointia" (vaikka tuo patikointi täällä tarkoittaakin aivan eri asiaa kuin Suomessa). Olen haaveillut tuonne pääsemisestä koko sen ajan kun olemme asuneet täällä. Tuo alue nimittäin näkyy 280-interstatelta, eli yleisimmin käyttämältämme moottoritieltä. Joka kerta kun ajamme San Franciscosta kotiin, ihastelen tuota vesialuetta ja haikailen sen rannalla kävelemistä. Tänään saimme sitten vihdoin aikaiseksi käydä siellä.

Ja itse asiassa vasta tänään selvisi, ettei alueen vesialue olekaan jokea vaan pari järveä! Vesistö vain näyttää sieltä moottoritieltä katsottuna aivan joelta.. Ja kyllä niitä yhdistääkin pieni joki, jonka tänään tosin havaitsimme kuivuneeksi, kuten kaikki pienet joet täällä tätä nykyä johtuen tästä kuivuudesta... Teimme aika tasan kymmenen kilometrin lenkin, ja olisimme itse asiassa tehneet pidemmänkin, jos olisimme tajunneet etukäteen, että reitti oli osittain suljettu tietöiden takia. Käyttämämme kaksi tuntia noissa upeissa järvimaisemissa auringonpaisteessa oli kyllä ihan parasta antia tälle sunnuntaille!

Koska meidän lisäksemme tuskin ketään kiinnostaa nämä minun lenkkimaastojorinat, ajattelin kirjoittaa näiden tämänpäiväisten kuvien oheen vähän havaintojamme kanssalenkkeilijöistä. Niistä nimittäin löytyy muutamia ryhmiä, joita näkee lähes poikkeuksetta joka kerta:

1) Ihosyöpää kuollakseen pelkäävät aasialaisnaiset
Vaikka mittarissa olisi lämpösteita yli 30, nämä aasialaisnaiset kulkevat pitkähihaisissa ja pitkissä housuissa. Päässään sellaiset isot lierihatut ja silmissään isot aurinkolasit. He kulkevat hiljaa ja huomaamattomasti ja tervehtivät nyökkäämällä, jos siis edes tervehtivät. Jostain syystä nämä aasialaisnaiset kulkevat aina ilman miehiä - ehkäpä joku kulttuurijuttu?

2) Intialaiset lenkillä koko suvun voimin
Kun lenkkipolulla näkee intialaisen, näkee todennäköisesti hänen mukanaan koko suvun. Tämäkin on varmaan joku kulttuurijuttu, ja kyllä myös tosi ihailtava sellainen, mukana kun kulkee kaikki vauvasta vaariin. Useimmiten myös yksi suvun naisista on pukeutunut perinteiseen sari-pukuun. Ja kyllä, olen nähnyt sarin yhdistettynä lenkkareihin; ei ollut kaunis näky. Nämä intialaiset ovat tosi iloisia, ja heillä näyttää olevan hyvä meininki. Valitettavasti heillä ei sitten ole mitään kuria lapsiinsa, sillä nämä lapset juoksentelevat tien poikki ihan miten sattuu, eikä muu perhe välitä. Tuo tietysti häiritsee eniten pyörälenkillä, jossa olen muutaman kerran joutunut tekemään äkkijarrutuksen näiden lapsukaisten takia. Olen myös ihmetellyt sitä, että nämä kävelevät usein myös ihan väärällä puolen tietä, mutta syy siihen löytyikin googlamalla, Intiassa kun Googlen mukaan on vasemmanpuolinen liikenne.

Vesi oli aivan turkoosia!

3) Farkut on ihan hyvät lenkkihousut -amerikkalaiset
Näitä näkee ihan joka kerta: farkut yhdistettynä lenkkareihin on ihan hyvä lenkkiasu. Epäilen vahvasti, että ei ole. Myös erikoisia jalkineita on tullut nähtyä, mm. tänään eräällä naisella ballerinat (ja sellainen minun mittapuun mukaan juhlamekko), sekä kerran olen nähnyt sellaiset matalat korkokengät metsässä kulkevalla naisella. Ehkäpä haikki on tullut noissa tapauksessa vähän yllättäen?

4) Haluan että kaikki muutkin kuuntelee minun valitsemaani musiikkia -amerikkalaiset
Nämä ovat useimmiten nuoria porukoita, jotka kuulee jo kaukaa, koska heillä on omat kaiuttimet mukanaan. Useimmiten musiikki on jotain listahittikamaa, jota jo muutenkin joutuu kuuntelemaan autoradiosta ihan liikaa. Kiva sitten kävellä tälläsen porukan perässä jossain metsäpolulla, jossa ei pääse ohi. Toisaalta täällä näkee noita kaveriporukoita haikeilla tosi paljon - milloin olen nähnyt Suomessa? En ikinä.

Hieman nauratti tuo tutkalla valvottu nopeusrajotus lenkkipolulla. Puskassako se poliisi on tutkan kanssa?

5) Pärjään kyllä tällä yhdellä puolen litran vesipullolla tämän 15 km:n lenkin -amerikkalaiset
Tämä aina jaksaa ihmetyttää, amerikkalaisten mukana kantama vähäinen vesimäärä lenkillä. Ollaan mm. nähty metsäreitillä juoksevan pariskunnan sellaiset muutaman desin juomapullot mukanaan, reitillä jossa ei ollut minkäänlaista puroa tai muuta juomapaikkaa. Ja arvatenkin oli kesän kuumimpia päiviä... Tämä veden vähyys lenkillä ihmetyttää siksikin, koska kaikkialla muualla kuin lenkkipolulla amerikkalaiset kävelevät aina joku juoma kourassaan...

6) Amerikkalaisrouvat "lenkillä"?
Tiedättehän tv-sarjoista tutun stereotypian kotirouvista, jotka ovat täydessä tällingissä lenkillä... tai pikemminkin "lenkillä", koska energiaa todellisuudessa kuluu enemmän juoruamiseen kuin kävelyyn. No, näitä en voi väittää näkyvän usein. Myöskään mitään överikauneusleikattuja naisia ei näe kuin harvoin. Keitä täällä näkee, on iäkkäämpiä rouvia tukat laitettuna ja huulet punattuna. Nämä rouvat ovat tosi symppiksiä, aina tervehtivät ja useimmiten haluavat jutustellakin.

7) Me itse
Kun on ensin haukkunut muut, on hyvä mennä vähän itseenkin. Sillä kyllä mekin ollaan varmaan muiden mielestä kummajaisia, ainakin sen perusteella, minkä verran meitä tuijotetaan. Tosin se nyt voi johtua ihan siitäkin, että puhumamme kieli kuulostaa kummalliselta. Mutta näin itse itsestämme voidaan sanoa, että ollaan vähän sellaisia liian tosissaan haikit ottavia lenkkeilijöitä. Meillä on aina kartat vähintään kännykkään ladattuna, useimmiten ihan paperillekin tulostettuna. Vaikka reitti olisi ihan helppo, pelataan varman päälle. Tosin meiltä sitten myös aika paljon kysytään tietä, kun muilla ei todellakaan ole karttoja mukanaan (ellei sitten haikkireitillä jaeta ilmaisia karttoja). Meillä on myös aina ihan överisti vettä mukana, samoin jotain evästä... Ja onpa meiltä myös haikilla muuten kysytty, olisiko meillä myydä jotain syötävää.. Ja kyllä, mukana on myös aina laastareita, särkylääkkeitä, taskulamppu ja kaiken huipuksi pitkähihainen paita, koska eihän sitä ikinä voi tietää jos lämpötila laskee yhtäkkiä 30 asteesta kymmeneen (eli ei ikinä). Ja lenkille ei tietenkään voi lähteä ilman kunnon urheiluvaatteita ja haikkikenkiä, lippistä, urheilulaseja eikä ilman että iho on aurinkorasvattu valkoiseksi... Voi meitä...!

Jollakin oli talo suhteellisen hienolla paikalla... Kelpais mullekin!

Keksi mulle kahvikuppinimi!

Tuolla reissussa tuli käytyä tosi paljon kahviloissa ja muissa ruokapaikoissa, missä tilataan kassalta ja juoma/ruoka haetaan tiskiltä nimeä vastaan. Täällä hyvin tyypillinen käytäntö. Kaikki menee näissä tilanteissa ihan hyvin siihen asti, kun kassa kysyy nimeni, ja vastaan suomalaisella aksentilla "Riikka". Täällähän on paljon porukkaa muualta maailmasta, joten ei ole kovin epätyypillistä, että asiakkaalla on erikoinen nimi. Silti mun nimen kohdalla (verrattuna vaikka Timon nimeen) kassan ilme on aina hyvin epäuskoinen "anteeksi mikä se oli". Joten joka kerran päädyn tavaamaan hitaasti ja selkeästi R-I-I-K-K-A. Jonka jälkeen kassa lausuu nimeni amerikkalaisittain. Hyvä juttu. Ja tässä vaiheessa korostan vielä, että amerikkalaisilla on joku ihmeellinen pakkomielle tuohon tavaamiseen, porukka tavaa siis ihan helpotkin nimet, en tiedä miksi.

Mutta kun tuo tavaaminen tapahtuu joka ikinen kerta. Ja huolimatta huolellisesta tavaamisesta (joo, vuosi harjoteltu jo) lopputulos ei silti aina ole Riikka. Vaan Rikka. Tai vieläkin eksoottisempi Riakka. Amerikkalaisille on aivan järjenvastaista laittaa kahta i-kirjainta peräkkäin. Eivät he usko, että nimessäni voi olla kaksi i-kirjainta peräkkäin, vaikka oikeasti onkin. Olen todistanut DMV:llä ja pankissa tilannetta, jossa virkailija kirjoittaa nimeni tietokoneelle suoraan passistani/ajokortistani, mutta silti lopputulos on Rikka. Ja olen joutunut vakuuttelemaan, että passissani/ajokortissani ei ole kirjoitusvirhettä, vaan kyllä se todellakin kirjoitetaan kahdella i-kirjaimella.

No, noissa kahviloissa ja muissa epävirallisissa yhteyksissä ei ole niin justiinsa, miten se nimi on kirjoitettu, kuhan on sinnepäin. Joten se Rikka menee ihan hyvin. Olen myös koittanut sitä lähestymistapaa, että äännän kassalle nimeni amerikkalaisittain, jotta välttäisin tavaamisen. Ilmeisesti lausumisessa on edelleen jotain suomalaista aksenttia tai muuta mystistä, koska lopputulos on Rika. No, sekin kelpaa tietysti. Ongelmana on sitten näissä väärinkirjoitetuissa se, että ne sitten lausutaan niin, että en tunnista nimeäni. Niin että tiskiltä huudellaan nimeäni ja itse istun tyytyväisenä pöydässä tajuamatta. Tai sitten voi käydä näinkin, jos tilaa hälyisessä pizzeriassa ja lausuu nimen huolimattomasti:

Saa ihan uuden nimen Erika!

Olenkin miettinyt ns. kahvikuppinimen käyttämistä eli jonkin amerikkalaisen nimen käyttämistä tuollaisissa ei-virallisissa yhteyksissä. Useimmiten sellaiseksi valitaan oman nimen amerikkalainen versio. Minun nimelläni se olisi varmasti Rachel. Mutta hitto, tässäkin tulee se ongelma, että amerikkalaiset voivat kirjoittaa Rachelin Rachael tai Rachel, eli pahimmassa tapauksessa päädyn joka tapauksessa tavaamaan kirjoitusasun. Ei hyvä. Joten olenkin miettinyt jotain Riikan oloista amerikkalaista nimeä, mutta en keksi. Olisiko hyviä ideoita?

Ja tätä kirjoittaessa muistin, että ala-asteellahan oli enkun tunneilla käytössä englantilaiset nimet. Minä en jostain syystä ollut Rachel/Rachael, vaan Kate! Tuo voisi toimia kahvikuppinimenä...

P.S. Suhtautukaa tähän postaukseen huumorilla, tämä on taas näitä tosi oikeita ongelmia....

Lomailukulttuurista USA:ssa

"Tiesithän, että siellä Amerikassa ei sitten ole mitään lomia", oli yksi yleisimmistä kommenteista, joita sain viime vuonna kun kerroin meidän muuttavan Kaliforniaan. Hyvä että varoittivat, sillä tottahan se on.

Luin vähän aikaa sitten Helsingin Sanomista tämän artikkelin siitä, miten USA on maailman 21 rikkaimmasta maasta ainoa, joka ei velvoita työnantajiaan antamaan työntekijöilleen yhtään palkallista lomaa. On siis täysin laillista, että työnantaja ei anna työntekijöilleen lomaa, ja tämä tilanne onkin kovin tuttua neljäsosalle työvoimasta, mm. osa-aikatyöläisille. Suomalainen neljän viikon kesäloma on yhtä pitkä kuin useimmiten täällä äitiysloma - siis jos työnantaja haluaa sellaisen työntekijälleen antaa, pakkoa kun ei ole.

Amerikkalaisen kesäloma on keskimäärin 1-2 viikkoa. Kansallisia vapaapäiviä on 10, mutta ainakaan Timon työpaikalla nämä kaikki eivät ole vapaapäiviä, eli on työnantajan päätettävissä, mitkä näistä on vapaata. Samoin sairaslomapäivät menee lomakiintiöstä, joten töihin tullaan vaikka pää kainalossa - tai kuten Hesarin artikkelin jutussa: tullaan töihin kipeänä, koska sillä säästetään työnajantajan kiintiöimät kahdeksan sairaslomapäivää, jotka voidaan myöhemmin käyttää lomapäivinä.

On myös tyypillistä, että amerikkalainen ei pysty käyttämään lomapäiviään. Jos Suomessa ei työpaikoilla oikein tapahdu mitään kesäkuukausina, niin täällä bisnes ei pysähdy kesäkuukausinakaan. Projektit myös etenevät kesän aikana, eikä ole hyväksyttävä syy olla pois projektipalavereista loman takia. Eräs suomalainen tuttuni kertoi, että hänen reilun kahden viikon (Suomen)lomansa kanssa työkaverit olivat alkaneeet kyräillä, koska heillä ei heidän omien sanojensa mukaan olisi "varaa" tuollaisiin lomiin. Tälläisessä tilanteessa ei varmasti ole fiilistä viettää lomaa, kun työkaverit siitä valittavat. Täällä voi lomapäiviä kuitenkin säästää lähes loputtomasti, ja käytännössä edellisen vuoden lomia käytetään vielä seuraavakin vuonna.

Omasta kokemuksestani en sattuneesta syystä voi oikein puhua, mutta jos Timon kokemuksia peilaan, niin Timo ei ole huomannut edes, että kukaan hänen työkavereista olisi ollut lomalla kesällä! Tai jotkut ovat viikon olleet, mutta siinäpä se. Ja kuten Timon työpaikalla amerikkalaiset kollegat sanovat, heidän työpaikkansa on amerikkalaisella mittapuulla hyvinkin suomalainen - mitä tulee mm. vähäisiin irtisanomisiin. Joten tuolla tuskin edes työntekijöiden kesken kyrältäisiin pidempää lomaa - mutta silti kukaan niitä ei pidä.

Miksi amerikkalaisten ei sitten kuule valittavan näistä lyhyistä lomista? Kuten artikkelissakin mainitaan, amerikkalaiset arvostavat työntekoa ja ahkeruutta. Tähän amerikkalaiseen unelmaan jotenkin sopii hyvin ajatus siitä, että olet oman onnesi seppä. Työllä ja menestyksellä voit ansaita rahaa - ja myöhemmin niitä lomapäiviä. Yhteiskunta ei ole vastuussa sinusta, vaan sinä itse. Toisaalta luulen syynä olevan myös pelon, sillä amerikkalainen pelkää työpaikkansa puolesta, jos hän alkaa vaatimaan pitkiä lomia. Aina on nimittäin joku, joka tulee mielellään tilallesi ilman lomiakin. Täällä ollessa on kuullut niin uskomattomia irtisanomistarinoita, että jokaisen työntekijän onkin vähän syytä pelätä työpaikkansa puolesta. Järkeenkäypä syy on myös amerikkalainen kuluttaminen ja elintasokustannukset. Elämä täällä ei ole halpaa, ja esimerkiksi asiakaspalvelualalla palkat pienet, että lomiin ei ole olekaan oikein varaa. Jos esimerkiksi tarjoilijan palkasta suurin osa tulee tipeistä, niin ei ole ihmekään ettei halua loman pitämiseen ole.

Kysyin vielä amerikkalaiselta ystävältäni kommenttia noihin Hesarin jutun väitteisiin. Hän allekirjoitti kyllä kaikki nuo mitä tuossa Hesarin jutussakin oli, kertoi myös historiasta johtuvista syistä. Ja korosti sitä, ettei amerikkalaiset taida vain yksinkertaisesti tietää paremmasta lomasysteemistä tai ole tottuneita sellaiseen...

Joten se varoitus, jonka sain niistä lyhyistä lomista, oli kyllä ihan paikkansapitävä. Ei vain sinänsä koske meitä, sillä Timolla on amerikkalaisessa työsopimuksessa suomalaisten pituiset lomat. Mutta jotain ehkä kertoo tähän kulttuuriin sopeutumisesta, että tähän mennessä Timo on näistä lomistaan käyttänyt yhden viikon sekä ottanut kolme pidennettyä viikonloppuvapaata. Täällä nimittäin ehtii viikonloppunakin paljon, se tuli todistettua Yosemitessa ja Grand Canyonilla. Myös jatkuva hyvä sää takaa sen, että olet viikonloppuisinkin ihan lomafiiliksissä. Ja kun D-vitamiinitasot on jatkuvan auringonpaisteen ansiosta kohdallaan, on olo koko ajan energinen. No joo, hieman romantisoitu esimerkki, mutta olemme huomanneet, että täällä ihmiset osaavat ottaa ilon irti myös niistä muutamista kansallisista vapaapäivistä tai lyhyistä lomista. On hyvin tyypillistä tehdä viikonlopun mittainen matka jonnekin, ja se riittää ihan hyvin. Tai sitten ei vain tiedetä paremmasta, hehe...

Tämän heikon aasinsillan myötä voin kertoa, että itse asiassa tätä lukiessanne me olemmekin juuri nyt viettämässä lomaa USA:n itärannikolla! Tulossa siis paljon tarinointia toiselta puolelta Amerikkaa...