torstai 10. lokakuuta 2013

Ensimmäisen maailman ongelmia eli pohdintaa ei-oikeista ongelmista



Olen huomannut, että valitan jokaisesta täällä kohdanneesta vastoinkäymisestä turhankin paljon. Facebookiin lähtee heti vuolas ärsytysteksti, jos joku asioiminen jossain virastossa ei ole mennyt aivan putkeen. Tänne blogiikin ärsytys tulee myös, mutta useasti muutaman päivän viiveellä ja jo laimeampana..

Siksipä kerronkin tuoreeltaan, että viimeisimpänä tänään on ärsyttänyt, kun hoidimme jo toistamiseen ajokorttiasiaa, eikä vieläkään mennyt aivan putkeen. Ensimmäinen käyntimmehän tyssäsi siihen, että meillä ei ollut sosiaaliturvatunnuksia. Nyt kun meillä oli ne, mutta vaadittiinkin I-94:ää, eli maahantulon todistavaa dokumenttia (tätä ei ensimmäisellä kerralla edes kysytty!). Olin ennen lähtöämme napannut laukkuuni The Kansion, eli kansion, jossa säilytetään kaikkia tärkeitä papereita, ja joka ensimmäisen kuukauden matkusti mukanamme joka paikkaan (Jos joku Amerikkaan muuttoa suunnitteleva lukee tätä, niin voin antaa vinkkinä, että kannattaa ensitöikseen perustaa tälläinen kansio, ja tallentaa sinne ihan jokainen dokumentti, jonka viranomaisilta saa. Passin kantaminen ei todellakaan riitä, eikä pilvessä olevilla dokumenteilla ole mitään virkaa, printtaa ihan kaikki) Tässä meidän kansiossa oli minun I-94, mutta koska Timo ehti jo viime kuussa käydä Kanadassa, ja sieltä tultuaan hänen I-94:n päivittyi, ei meillä tietenkään tästä ollut printtiversiota. Dokumentin voi kätevästi hakea netistä passin numerolla, mutta tietenkään tämä sähköinen versio ei autoiluviranomaisille käynyt, koska printattu paperi pitää skannata :). Jotenkin se ei edes yllättänyt. Näin ollen Timon matka kohti ajokorttia tyssäsi tähän, mutta onneksi sentään minä pääsin jatkamaan seuraavaan vaiheeseen.
Valehtelin. Oikeasti lippulappusia ja muita tuiki tärkeitä dokumentteja on kertynyt jo useampi kansio...

Totuttuun tyyliin sain numerolapun käteeni, ja sinkoilu eri tiskien välillä pääsi alkamaan. Ensin kävin yhdellä tiskillä jättämässä hakemuslomakkeeni, jossa siitä kirjattiin kirjaamani asiat koneelle (ja minä odottelin kärsivällisesti... virkailija kun muutamaan otteeseen chit-chattasi kollegansa kanssa jostain, mihin liittyi naisen pöydälle tuotu sydänkuvioilla koristeltu lahjapussukka..). Samalla tiskillä minulle tehtiin myös näkötesti, jossa minun piti luetella tiskin päällä noin reilun metrin päässä olevasta taulusta kirjaimia. Tiskillä myös otettiin minun sormenjäljet, ja tämä toimi tunnistimenani seuraavilla tiskeillä! (Ja tietysti myös ne pääsi viranomaisrekisteriin.) Ja tietysti lystistä piti myös maksaa ja totuttuun tapaan allekirjoitella kasa lippulappusia. Tämän vaiheen jälkeen pääsin valokuvaustiskille, jossa otettiin taas sormenjäljet ja valokuva ja allekirjoiteltiin lisää lappusia. Kolmannella tiskillä olisi ollut se varsinainen kirjallinen koe, mutta tälle tiskille jonottaessa tajusin, että minun lippulappusissa on etunimeni kirjoitettu vain yhdellä i-kirjaimella. Mielessäni heti näin kuvan, miten pian istun vankilassa väärän tiedon antamisesta (no kidding, täällä oikeasti joka paikassa lukee, miten väärän tiedon antaminen on rangaistava teko), joten päätin kysyä tältä kolmannen tiskin virkailijalta, olisiko hänen mahdollista korjata tietoihini nimeni oikein. Hän kovasti valitteli, ettei hän voi auttaa, ja pyysi minua palaamaan ensimmäiselle tiskille, eli sen sydänpussukkanaisen luo. No tämä nainen oli kahvipaussilla (josta siis jo ekan vierailuni aikana kuulin suunnittelua), joten jouduin odottamaan häntä jonkin aikaa. Kun virkailijanainen lopulta saapui, hän tietysti pahoitteli virhettään, ja minä omaani, kun en ollut huomannut itsekään sitä heti. Täällä tuo molemminpuolinen pahoittelu on niin kovin tyypillistä, ja sillä molemmat väistää toisen syyllistämisen, ollaan ikään kuin molemmat syypäitä. Mutta taas kerran, tietenkään sitä nimeä ei voinut korjata suoraan tietojärjestelmiin. Vaan prosessi eteni niin, että ensimmäinen hakemus ja ne kaikki lippulappuset piti ensin mitätöidä, ja aloittaa koko homma alusta! Ja koska naisella ei ollut valtuuksia mitätöidä, hän hävisi jonnekin toimiston uumeniin, ja minä odottelin vartin verran. Jonka jälkeen taas naputeltiin tietokonetta, skannailtiin ja allekirjoiteltiin. Myös sormenjälkeni ja valokuvani mitätöitiin, joten ne piti tietysti ottaa uudestaan. Tunnin poikkoilun jälkeen palasin sinne kolmannelle tiskille tekemään kirjallista koetta, ja kyseinen virkailija rupesi heti vitsailemaan, että enkö ollut jo kerran hänellä asioimassa...no heh heh. Mutta lopulta pääsin tekemään kirjallista koetta, joka suomalaiseen kirjalliseen kokeeseen verrattuna oli melkoisen helppo. Kokeen sai tehdä ilman aikarajoitusta, ja koska jokaiseen kysymykseen oli kolme vaihtoehtoa, joista yleensä yksi oli ihan pähkähullu, oli todellinen onnistumisprosentti kysymykseen vastatessa pikemminkin fifty-sixty. Sainkin kokeesta täydet pisteet, ja väliaikaisen 60 pv:n ajoluvan (ennen ajokoetta ja varsinaista ajokorttia). Tämä loppuhuipennus melkein kuittasi noin kahden tunnin aiemman ärsytyksen, melkein...

Huumorivirkailija piirsi täydet pisteet saaneelle kirjalliselle kokeelleni hymynaaman

Ehkä tämä valitukseni johtuu vain siitä, että Suomessa on tottunut liian hyvään. Toki Suomessakin on omat ongelmansa, mutta Suomessa yleensä riittää asiointi yhdellä tiskillä, ja muutokset tietoihin voidaan tehdä yhdellä kertaa. Täällä virastoissa on valtava patteristo henkilöstöä, joista jokainen hoitaa yhtä asiaa eri luukuilla. Eikä siinä mitään, mutta tieto yhdeltä luukulta ei vain siirry seuraavalle luukulle, ellet itse kanna sitä sinne jollakin lukemattomista lomakkeista, mieluiten allekirjoitettuna ja sormenjäljillä varustettuna. Ja jos julkisella sektorilla asiointi on jähmeää, niin ei se yksityiselläkään aina ihan toimi.

Tilasimme nimittäin netin (ja kaupan päälle kaapelitv:n) eräältä firmalta, ja sovimme, että tulevat asentamaan sen eräänä torstaipäivänä. No, sieltä tulikin kaveri asentamaan, mutta homma tyssäsi tällä kertaa siihen, että meillä ei ollutkaan vielä telkkaria tullut Suomesta, joten kanavia ei voitu asentaa. Asentaja kertoi ystävällisesti, että hänen työnään on asentaa koko viihdepaketti, ei osia (eli vain nettiä) siitä. Jouduin hieman tiukemmin sanomaan, että tarvimme kyllä nettiä aika kipeästi, joten asentaja lähti sitten soittamaan autoonsa ja kysymään lisäohjeita. Eli siis hänen vastuualueenaan oli tämän viihdepaketin asentaminen, eikä hänellä ollut ilmeisestikään valtuuksia tehdä työtä vain osin tai soveltaen. Mutta onneksi hän omien sanojensa mukaan halusi pelastaa minun päiväni ja suostui asentamaan vain netin ja vain tämän kerran! En lähde erittelemään nyt miten ei-niin-Strömsömäisesti netin asennus meni, mutta sovimme jatkosta sen verran, että soittelemme sitten kun tv saapuu, jotta hän voi tulla uudemman kerran asentamaan tv-kanavat (ei siis suostunut jättämään digiboxia meille, vaikka veikkaan että saataisiin se itsekin asennettua).

Mutta ei siinä vielä kaikki. Tänä aamuna oveemme koputti ko. firman toinen asentaja, joka oli tulossa nyt sitten asentamaan sitä kanavapakettia. Olimme ihan hoomoilasina, että eikös me sovittu, että tulevat sitten vasta kun telkkarimme saapuu. No seurasi taas puhelinsoittelua, kunnes selvisi, ettei tätä viime viikon käynnin lopputulosta oltu kirjattu järjestelmiin, joten toinen asentaja sitten päätti tulla uudestaan, koska järjestelmässä selvästi lukee, ettei homma ole osaltamme valmis. No, nyt on sitten sekin kirjattu, ja jännityksellä ootellaan, milloin seuraava asentaja koputtaa ovelle.

Vaikka tämä ainainen paperinpyöritys ärsyttääkin, koska asiat etenee niin hitaasti, niin suurilta osin tämä on kuitenkin lähinnä surkuhupaisaa ja siksi myös niin viihdyttävää. Asummehan Piilaaksossa, mutta silti tärkeimmät dokumenttimme on papereina kansiossa, ei suinkaan missään tietojärjestelmässä. Amerikka yrittää kovasti myös siirtyä nettiasioimiseen, mutta ainakaan vielä se ei korvaa perinteistä paperiasiointia. Tästä esimerkkinä voisin lyhyesti mainita muuttoilmoituksen tekemisestä paikalliselle postille, jonka pystyi kyllä kivasti täyttämään netissä, mutta mikä ei ihan riittänytkään asian läpiviemiseksi. Nimittäin sieltä sitten kolahti sähköpostiin verifiointilomake, joka piti printata, allekirjoittaa, ja postittaa postiin. Eipä sillä, ei tuosta ilmoituksesta mitään hyötyä tainnut edes olla, koska täällä pitää itse ilmoittaa kaikille sähköyhtiöille ym. tahoille osoitteenmuutoksesta itse, tieto ei siis kulje viranomaisilta mihinkään. Onneksi meillä ei ole ehtinyt näitä tahoja vielä olla kovin montaa, mutta luulenpa, että amerikkalaiset eivät kauheasti muuta, kun osoitteenmuutos on tehty niin hankalaksi. Tai jättää osoitteenmuutosilmoituksen tekemättä, koska meille tulee tukuittain edellisten asukkaiden posteja (myös yksi haaste oikeuteen, jaiks!!!), koska näitä ei filtteröidä mitenkään postin päässä.

Eli siis vaikka täällä byrokratian rattaat pyörivät vähän kehnosti, niin kaikki kuitenkin sujuu jollain tasolla, toisin kuin joissakin maissa, missä luukulta toiselle tuntien jonottelu tuskin naurattaa yhtään. Joten siksipä emme saisi ärsyyntyä näistä. Nopeasti on vain saanut perspektiiviä asioihin, Suomi vs. Amerikka. En missään nimessä sano, että Suomessa on asiat paremmin. Piti vaan lähteä toiselle puolelle maailmaa näkemään, että asiat voi olla toisinkin.

P.S. Just huomasin, että tuossa minun väliaikaisessa ajokortissa lukee, että minulla on mustat hiukset... Just.

2 kommenttia:

  1. Apua, tuo sun tiskiltä toiselle ravaamistarina vaikuttaa ihan joltain sketsiltä! Ei ihme, että siellä on valtiontalous ihan kuralla, kun pitää ylläpitää tuollaista byrokratiaa. Hirveää paperisotaa käytävä koko ajan päästäkseen tyydyttämään ns. normaalin ihmisen tarpeitaan (kuten nyt vaikka sun esimerkissä autolla ajo), joten ei ihme myöskään se, että sielläkin niin moni tippuu kelkasta ja/tai elää sitten tuollaisen virallisen dokumentaation ulkopuolella. Mitenköhän muuten hommat sitten hoidetaan, jos olet vaikka rikas ja kuuluisa - joutuukohan joku Justin Bieberkin jonottamaan siellä tuntikaupalla tiskiltä toiselle ajokoelupaa...? T. Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuolla virastossa joutuu asioimaan ihan kaikki, joten ihmiskirjo oli tietysti aika monipuolinen, ja näki ihmisiä, joihin ei omissa ympyröissään ihan heti ehkä törmäisi. Mutta paikalliset tuntuivat olevan tottuneita jonotteluun, joten paras siihen vissiin itsekin totutella. Toki täällä varmaan rahalla saa mitä vaan, joten tuskinpa julkkikset joutuu virastoissa asioimaan itse :) t.Riikka

      Poista