tiistai 30. kesäkuuta 2015

Boulder, CO ja Rocky Mountain National Park

Vietimme pari päivää Boulderissa ja sen kupeessa olevassa Rocky Mountain NP:ssä Coloradossa. Oli kiva päästä vähän isompaan kaupunkiin. Boulder on tunnettu terveyshenkisyydestään ja taitaapa se olla valittu jopa USA:n terveellisimmäksi kaupungiksi. Ainakin vaikutti siltä, että kaupungissa on mahdollista elää tosi tervehenkisesti. Mekin teimme ”boulderit” ja jätimme auton parkkiin päiväksi ja vuokrasimme pyörät, koska pyöräteitä näytti olevan hyvin tarjolla. Tuo pyöränvuokraussysteemi oli tosi näppärä: eri puolelle kaupunkia oli ripoteltu pyöräpisteitä, josta ottaa pyörä käyttöön tai jonne palauttaa se. Ensimmäiset 30 minuuttia oli ilmaisia, joten käytännössä sitä pystyi käyttämään vaikka ilmaiseksi. Päivän passi oli 8 dollaria, joten kallista tuo ei ole esim. turistikäytössä. Tuo firma mainosti itseään ”Hippien Uberiksi” mikä oli aika osuva ilmaus, haha. Me käytimme sitä juuri noin, että menimme paikasta A paikkaan B 30 minuutin sisällä, oli oikein näppärää.




Kävimme pyörimässä keskustan ”kävelykadulla” Pearl St Mall:illa. Tuosta keskustasta ja ihmisistä siellä tuli tosi paljon mieleen Portland, mitä nyt Boulderissa oli ehkä vähän vähemmän hörhöjä liikkeellä, haha. Ehkä tuohon arvioon vaikutti Boulderista löytynyt kirjakauppa, joka oli yhtä ihana kuin Portlandin Powell’s. Pyöräilimme myös puistoalueelle nimeltään Chautauqua hengailemaan, se oli kanssa kiva.
 
Pearl St Mallilla

Katuesiintyjä


Boulderissa taitaa olla aika paljon kesyhköjä city-kaneja.. nähtiin ainakin kymmenen


Boulderista pitää vielä mainita runsas pienpanimotarjonta (toinen Portland-yhtäläisyys!). Kävimme kahdessakin paikassa syömässä ja nauttimassa jänniä oluita. Nimenomaan jänniä, koska Timo mm. joi espressopohjaista olutta (!!).

Rocky Mountain NP:ssä vietimme puolikkaan päivän. Pidempäänkin olisi viihtynyt, mutta ilma oli aika surkea ja sateinen. Ajoimme Trail Ridge Roadia aina yli 12000ft:iin eli reilun 3 kilometrin korkeuteen. Tuo Trail Ridge Road on USA:n korkeimmalla kulkeva päällystetty tie. Maisemat on aika huikeat! Ja tien reunaan ei tietenkään ole viitsitty kaiteita laittaa niin että saa vähän lisäjännitystä matkaan.




Meillä oli aikomus tehdä joku parin mailin haikki, mutta huono sää pilasi suunnitelmat. Olimme ottaneet huomioon, että tuolla kehotetaan tekemään haikit ennen puoltapäivää iltapäivän suuren ukkosriskin takia. Mutta koska nuo ukkospilvet oli näkyvissä ja jyrisi jo lähtöhetkellä, jätimme kokonaan väliin. Ukkonen kun mielellään iskee juuri noihin puurajan yläpuolisiin aukiopaikkoihin. Ja lisäksi kysyessämme rangerilta reittisuosituksia hän kertoi yhden meidän miettimän reitin olevan yhä puoliksi lumen peitossa, joten eipä siksikään lähdetty. Mutta eipä haitannut, koska teimme pari minihaikkia (Alpine Ridge Trail ja Tundra Communities Trail), jolta näkyi kivasti maisemia. Ihan emme olleet osaneet varautua noin +10 celciusasteen lämpötiloihin, koska Boulderissa oli ollut sellaiset 30 astetta, mutta oli meillä sentään hupparit ja takit, toisin kuin monella muulla turistilla. Siellä näkyi porukkaa hytisemässä T-paidoissa ja flipflopeissa... 







Tuolla oli juuri nyt luonnonkukkien kukkimisaika parhaimmillaan. Kukkimisaika ja kasvukausi tuolla tundralla on sellaiset 8 viikkoa vuodessa, joten sinänsä oli hyvä aika vierailla tuolla. Tuolla tundralla kasvoi samoja kukkia kuin matalammallakin, mm. lemmikkiä, mutta sellaisena miniversiona lähellä maanpintaa (jossa se on suojassa tuulelta).




Maisemat oli aika upeat lumihuippuineen. Meitsikin muuten pääsi leikkimään lumella, viime kerrasta onkin jo pari vuotta…



Mutta maisemiakin kiinnostavimpia oli nämä kaverit:

Bongaa kuvasta kaksi murmelia






Murmeleita! Enpä ollut niitäkään ikinä ennen nähnyt luonnossa. Hauskoja lyllertäjiä ja myllääjiä. Istuskeltiin varmaan puoli tuntia tuijottelemassa vain näiden murmeleiden touhuja. Ja luettiin opaslehtisestä, että nämä kaverit lihottavat kesällä itsensä jopa kaksinkertaisesti jotta voivat talveksi vaipua talvihorrokseen... kuulostaa aika kivalta elämäntavalta, mä haluun kans!

Nähtiin myös bighorn sheepejä eli paksusarvilampaita. Näillä taisi olla vähän karvanlähtöaika. Ihmeellisesti söivät mutaa ?!? 




Lisäksi nähtiin tälläinen jyrsijä joka oli ehkä pika eli piiskujänis?



Käytiin tuon Trail Ridge Roadin lisäksi matalimmissa korkeuksissa kiertämässä piskuinen Bear Lake läpi. Tuo ei ollut kovin kummoinen sillä ajatuksella että Suomi on täynnä tuollaisia pikkulampia. Lisäksi sade toi vähän lisää Suomi-tunnelmaa, joten päätettiin lähteä pois, haha.


Kaiken kaikkiaan sekä Boulder ja RMNP oli todellakin käymisen arvoisia paikkoja. Liikunnasta ja terveellisistä elämäntavoista kiinnostuneen ihan must see-kohde!

Boulderin ykkösnähtävyys, Flatirons, jota ei voi välttää näkemästä kaupungissa vieraillessa

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Navajo Nation

Yksi reissun odotetumpia etappeja oli pari yötä Navajo Nationissa. Navajo-intiaanien maat on pala Pohjois-Amerikan historiaa, tosin reservaatteineen vähän synkkää sellaista. Alue uloittuu koillis-Arizonan, lounais-Utahin sekä luoteis-New Mexicon alueelle. Reservaattien alueella asuu noin 150 000 navajo-intiaania, joista useimmat yhä puhuvat äidinkielenään navajo-kieltä. Navajoiden talous perustuu suurilta osin turismiin, joten heimojen säilymistä voi edesauttaa ostamalla heidän tekemiään käsitöitä sekä yöpymällä reservaattialueella. Me yövyimme Canyon De Chellyn lähellä Chinilen pikkukaupungissa hotellissa, mutta kävimme myös Utahin puolella katsomassa Monument Valley'tä.

Tuo Monument Valley sijaitsee aivan Utahin ja Arizonan rajalla, Utahin puolella. Monument Valley on tunnettu joko John Waynen länkkärielokuvista, tai sitten kuvan alueesta on nähnyt jossain Southwestistä kestovassa artikkelissa.  Onhan tietysti nuo hiekkakivestä muodostuneet buttet ihan näkemisen arvoisia. Ainakin jos on ensin ajanut parisataa mailia tasamaata, mikä tahansa kivi on kiinnostava, haha.



Tuota Monument Valleytä hallinnoi navajot, ja sinne on aika kallis pääsymaksu, muistaakseni $20/auto. Sillä pääsee visitor centeriin sekä kiertämään buttet 17 mailia pitkää dirt roadia (hiekkatie) pitkin. Tuota tietä ei suositella matalile autoille tai ei-nelivetoautoille. Meidän auto on neliveto mutta todella matala, joten jonkin aikaa harkittiinkin lähdetäänkö kierrokselle. Luettiin esitteestä, että kesäisin flash floodit (rankan sadekuuron aiheuttamat äkkitulvat) ovat erittäin yleisiä. Minä muistelin nähneeni kuvia autoista, jotka on jumittuneet mutaan sadekuuron jälkeen. Päätettiin olla menemättä, koska ei meillä oikeasti olisi ollut aikaakaan siihen. Mutta KERRANKIN tästä suomalaisesta sääntöjennoudattamisesta oli hyötyä, koska juuri kun olimme lähdössä paikasta pois alkoi horisontista lähestyä tummia pilviä melkoisella vauhdila. Jos olisimme lähteneet kierrokselle olisimme olleet todennäköisesti jumissa jossain mutavellissä. (Tuolle butte-kierrokselle voi myös mennä paikallisten järjestämillä kiertueilla, mutta nämä oli aika älyttömän hintaisia, muistaakseni $90/hlö)

Saimme samalla kokea ensimmäisen ukkoskuuron vajaaseen kahteen vuoteen, onneksi turvallisesti asfalttipäällysteisellä tiellä ja auton sisällä. Lähdimme metsästämään paikkaa josta tunnetuin kuva Monument Valleystä on otettu. Löysin netistä ohjeet mistä paikka löytyy, mutta silti onnistuttiin jotain säheltämään ilmansuuntien kanssa, ja kesti hetki löytää paikka. Tuossa vaiheessa Monument Valleyssä oli jo aika tummat pilvet, joten kuvasta tuli vähän synkemmänpuoleinen.
 
Jes, melkein sama kuva kuin opaskirjassa!
Tämä itse asiassa vielä oikeampi..
Kun lähdimme jatkamaan matkaa ajauduimme keskelle ukkos-hiekka-mitälie-myrskyä. Satoi vettä, hiekka pöllysi ja salamat välähteli. Näkyvyys oli aivan surkea. Meidän edellä ajoi pari autoa Kalifornian kilvissä, jotka tuntuivat menevän ihan sekaisin sateesta ja hiljentävän nopeuden alle puoleen. Eli kalifornialainen paniikki vesisateesta näyttää olevan samaa paniikkia vaikka ei oltaisi edes Kaliforniassa.



Canyon de Chellyssä vietimme yhden puolikkaan päivän. Tuo ei ole kansallispuisto vaan kansallismonumentti. Ero oli ainakin siinä, että tuolla alueella asui ihmisiä, joten oli aika rajoitettua, mitä siellä sai tehdä. Alas kanjoniin ei saanut mennä ilman rangeriä tai paikallista opasta (navajoa), eikä navajoja tai heidän asumuksiiaan saanut kuvata (samat säännöt pätevät tosin koko Navajo Nationissa, mutta tuolla ne oli kirjoitettu esitteeseen ja kyltteihin). Alas kanjoniin saa kuitenkin mennä omin päin yhtä reittiä, White House Ruin Trailiä katsomaan pueblointiaanien 1000 vuotta vanhan kallioasumuksen raunioita. 

Me tehtiin aamun ensimmäiseksi tuo 2.5 mailin haikki. Laskeutumista oli 600 ft (180 m) eli ei ollut kovin kummoinen korkeusnousu, mutta kyllä ihan hiki virtasi ja puuskututti, koska aurinko porotti taivaan täydeltä ja oltiin kuitenkin yli 6000ft:ssä. (Jes, olen vihdoin tällä roadtripillä oppinut ajattelemaan korkeuksia feeteinä!!!) Nuo White Housen rauniot olivat aika vaikuttavat, vaikka ne näkikin vain aidan takaa. Tuolla reitillä kuului muuten aivan järkyttävän kova meteli, joka kuulosti vähän heinäsirkalta, mutta sata kertaa voimakkaammalta. Siis suurinpirtein joltain sirkkelin ääneltä. Otettiin jopa video äänestä. Kysyttiin haikin jälkee rangeriltä mikä tai kuka pitää tuollaista meteliä ja hän arveli että kyseessä olleen laulukaskas. Oli aika jännä, koska olen monesti lukenut tuosta laulukaskaiden kovasta ”metelistä”, mutta vasta nyt pääsin itse kuulemaan sen.


White House Ruins





Kanjonin reunalla on myös noin kymmenen näköalapistettä, jotka amerikkalaiseen tyyliin käydään autolla ajamassa läpi. Noista Spider Rock oli ehdottomasti vaikuttavin.

 
Spider Rock


Kanjonin pohjoisreunalla Antelope House näköalapisteellä voi nähdä toisen pueblointiaanien asumuksen rauniot. Mummy Cave näköalapisteeltä voi nähdä kokonaisen pienen kylän asumukset. Tuonne Mummy Caveen asettuivat Mesa Verdestä 1280-luvulla vaeltaneet ihmiset.

Antelope House

Mummy Cave


Navajo Nationista lähtiessämme kävimme vielä paikassa nimeltä Four Corners Navajo Tribal Park. Siellä sijaitsee Four Corners Marker, jossa voi olla samanaikaisesti neljän osavaltion (Arizona, New Mexico, Colorado ja Utah) alueella. Todellisuudessa piste on väärässä kohtaa, jopa 2000ft liian idässä siitä kohdasta missä osavaltiot oikeasti kohtaa.

Tuo piste oli kyllä aikamoinen pettymys. Ensinnäkin sinne oli kallis pääsymaksu (olisiko ollut kympin) ja sillä ei oikeastaan saa mitään kun läntin lattiassa. Ei edes visitor centeriä, jossa olisi voinut ilmastoidussa tilassa lukea jotain pisteen historiasta. Vessoistakaan toiset ei olleet käytössä, ja toisesta oli paperi loppu. Valivali, ehkä vain ärsytti se, että tuosta pisteestäkään ei saanut kunnon kuvaa, kun kaikki turistit tunki pisteen päälle koko ajan kuvattavaksi (eikä yhdestä kuvakulmasta riittänyt, vaan piti vielä vaihdella asentoja). Mielensäpahoittajat taas liikkeellä, haha. Ei vaan oikeasti, tuon pisteen voi huoletta skipata, jos joku harkitsee meneekö.

Neljän osavaltion risteys

Mitäpä mieltä olimme sitten navajo-kulttuurista?
No ensinnäkin oli mielenkiintoista nähdä pala natiiviamerikkalaisten historiaa ja kulttuuria. Itse asiassa se alkoi aika paljon kiinnostamaan, ja täytyy ottaa siitä selvää myöhemmin, kun nyt ei ole aikaa. Näimme ehkä aika aidonnäköistä nykyaikaista navajojen elämistä. Siis sellaista, että ihan samat kännykät heillä on korvilla kuin meilläkin ja samat gatoradet käsissä, hehe. Nuorempi navajo-väestö elää aika modernisti. Ainoastaan heidän asumuksensa vaikuttavat erittäin yksinkertaisilta ja pelkistetyiltä. Käsittääkseni se on heidän kulttuurissaan, eikä niinkään siinä etteikö he voisi rakentaa modernimminkin, he eivät vain halua tehdä niin. Vaikka täytyy rehellisesti sanoa, että kyllä melkoisissa hökkeleissä asustavat, koska talot näyttävät lähinnä joltain parakeilta. Ihmettelimme myös miksi katoille oli heitelty autonrenkaita. Tähän on ilmeisesti kaksi syytä: ensinnäkin se jotenkin vaimentaa tuulen ääntä katon läpi ja toiseksi pitää katon paikallaan. Tuo toinen osa tuosta syystä oli jo vähän harmillinen. En tiedä, elävätkö nuo navajot noissa reservaateissaan "eristyksissä" ihan omasta tahdostaan vai pakon sanelemina. Pitäisi tutkia tätä enemmän ennen kuin voi sanoa enemmän.

Joka tapauksessa ystävällisiä ja huumorintajuisia ihmisiä. Vitsailivat mm. myymistään käsitöistään, että ovat vähän eri kamaa kuin nämä "made in china":t. Noista intiaanien lukuisista myyntikojuista voi olla montaa mieltä, mutta meitä ne ei häirinneet, koska he eivät tuputtaneet mitään ja olivat aina ystävällisiä. Mekin itse asiassa ostimme kojuista yhden koristekiven sekä turkoosikivikorvikset. Otin kuvia heidän perinteisestä asumuksistaan (jossa nykyään asuvat vain vanhin väestö) eli hoganeista, mutta en nyt jaa niitä täällä vaan kunnioitan kieltoa kuvata niitä (vaikka myönnänkin kuvanneeni, mutta ihan huomaamatta menemättä kenenkään maille). Sitä, että he voivat pyytää rahaa maksuksi kuvaamisestaan, en oikein ymmärrä. Minusta tuolla pätee ihan samat säännöt kuin muuallakin: kenenkään taloa ei mennä kuvaamaan ilman lupaa ja vieraiden ihmisten kuvaamista vältetään niin hyvin kuin se turistipaikoissa on mahdollista. Ei sillä, että olisin edes nähnytkään yhtään perinteisesti pukeutunutta navajoa, jota kuvata.

Mutta siis tuo navajojen ruoka! Soimme älyttömän hyvää southwesterniläistä sapuskaa. Heidän oma "leipänsä" on nimeltään fry ja se oli sellaista pehmeää leipää mistä tulee mieleen vähän naan-leipä. Navajo taco tarjoillaankin tuolta leivältä ja se on älyttömän hyvää (niin hyvää, ettei edes kuvaa muista ottaa ennen kuin häviää lautaselta). Söimme tuolla myös reissun parhaan päivällisen tähän mennessä, ihan älyttömän herkulliset fajitakset: