Blogi yhden vuoden!

31. elokuuta 2013 laskeuduimme San Franciscon lentokentälle neljän matkalaukun ja suurien odotusten kanssa. Uskomatonta, että siitä on tänään jo vuosi! Tämä vuosi on nimittäin mennyt niin nopeasti, että tuntuu rehellisesti sanottuna lähemmäs puolelta vuodelta. Tämä vuosi on ollut epäilemättä myös tähän astisen elämän mielenkiintoisin, ja ylittänyt ihan kaikki odotukset.

Tästä se lähti! Matkalaukut pakattuna Suomen asunnossa viimeistä kertaa

Myös tämä blogi täyttää nyt yhden vuoden, jee! Tätä blogia perustaessa epäilin, että jaksan kirjoittaa tätä korkeintaan pari kuukautta, mutta niin sitä on vaan jaksanut raapustella tänne lähes joka ikinen viikko. Tämä nimittäin on toiminut erinomaisena tapana sekä kirjoittaa kokemuksia itselle muistiin että samalla antaa koto-Suomeen säännöllisiä elonmerkkejä.

Ja tänne San Franciscoon päädyttiin..

No ei ihan, vaan tänne Piilaaksoon!

Aika monta haikkia on tullut tehtyä upeissa maisemissa

Vaikka epäilinkin, ettei tätä jaksa lukea kuin korkeintaan meidän äidit, niin Bloggerin tilastot kyllä kertovat ihan muuta. Täällä on tähän mennessä nimittäin käynyt yli 10 000 lukijaa, ja se on mielestäni ihan hyvin ei-kaupalliselle blogille. Ainakin se omaa mieltäni lämmittää kovasti, jos ei muuta. Blogger myös tilastoi muitakin mielenkiintoisia asioita, mm. mistä maasta lukijat ovat ja mitä kautta ovat blogiin tulleet. Suurin osa lukijoista ovat ymmärrettävästi Suomesta ja Yhdysvalloista, mutta säännöllisesti täällä käy myös lukijoita mm. Tanskasta, Iso-Britanniasta, Israelista, Singaporesta ja Japanista. Luulenpa, että he ovat juurikin muita ulkosuomalaisia, jotka tätä blogia säännöllisesti lukevat. Se ilahduttaa, sillä itsekin luen melkeinpä pääsääntöisesti muiden ulkosuomalaisten blogeja. Ulkosuomalaisten ajatukset kun ovat hämmästyttävän samanlaisia asuinmaasta riippumatta, ja täällä ollessa monesti tuntuu, että parhaiten juttuja ymmärtää juurikin toinen ulkosuomalainen.

On tullut ajeltua 1-tiellä...

On tullut käytyä biitsillä...

On tullut spottailtua pääkonttoreita...

Ja tullut naureskeltua amerikkalaisille varoitusteksteille...

Blogiin ajautuu lukijat pääsääntöisesti suoran linkin tai blogilistan Amerikka-kategorian kautta. Hauskinta on ehkä lukea noita Googlen hakusanoja, joilla blogiin on päädytty. Niissä nimittäin on selkeästi kolme suosituinta, ja ne ovat "mitä suomalaisista ajatellaan maailmalla", "Kalifornian kuivuus" sekä "mustikkaletut". Noista kahdesta ekaksi mainitusta olenkin paljon kirjoittanut, joten eipä ihmekään, mutta tuo viimeinen on jo aika hauska. Ei sillä, noita kyseisiä mustikkalettuja tehdään meidän taloudessa yhä joka ikinen viikonloppu, joten hyvä vaan, jos resepti on päässyt jakoon. Myös muita hieman mielenkiintoisempia hakusanoja blogiin löytyy, mm. "dinosauruksen luuranko", "nyrkkeilysäkki" ja "kiviröykkiöt luonnossa". Näiden yhteyttä tähän blogiin en aivan näe, mutta toivotaan, että täältä on löytynyt noissakin tapauksessa se, mitä on tultu etsimään!

On tullut tehtyä myös upeita reissuja...!

KIITÄN siis ihan jokaista lukijaa. Sama kotikutoinen blogimeininki jatkuu täällä myös tästä eteenpäin ja toivottavasti seuraatte mukana! Monet täällä asuvat sanovat, että toisena Amerikan vuotena haluaa jatkuvien nähtävyyksillä ramppaamisen jälkeen keskittyä pikemminkin tavalliseen arkeen. Saa nähdä kuinka meidän käy!

Nyt blogin yksivuotissynttäripäivänä olisi kiva kuulla kommenttien välityksellä, ketkä tätä blogia lukevat. Olisi myös kiva saada toiveita tuleville blogipostauksille, voi nimittäin hyvinkin olla, että en ole jostain mielenkiintoisesta aiheesta yksinkertaisesti tajunnut kirjoittaa ollenkaan...!

(Kuvituksena tämän vuoden kivoja hetkiä! Näitä lisää, kiitos!)

Lomailukulttuurista USA:ssa

"Tiesithän, että siellä Amerikassa ei sitten ole mitään lomia", oli yksi yleisimmistä kommenteista, joita sain viime vuonna kun kerroin meidän muuttavan Kaliforniaan. Hyvä että varoittivat, sillä tottahan se on.

Luin vähän aikaa sitten Helsingin Sanomista tämän artikkelin siitä, miten USA on maailman 21 rikkaimmasta maasta ainoa, joka ei velvoita työnantajiaan antamaan työntekijöilleen yhtään palkallista lomaa. On siis täysin laillista, että työnantaja ei anna työntekijöilleen lomaa, ja tämä tilanne onkin kovin tuttua neljäsosalle työvoimasta, mm. osa-aikatyöläisille. Suomalainen neljän viikon kesäloma on yhtä pitkä kuin useimmiten täällä äitiysloma - siis jos työnantaja haluaa sellaisen työntekijälleen antaa, pakkoa kun ei ole.

Amerikkalaisen kesäloma on keskimäärin 1-2 viikkoa. Kansallisia vapaapäiviä on 10, mutta ainakaan Timon työpaikalla nämä kaikki eivät ole vapaapäiviä, eli on työnantajan päätettävissä, mitkä näistä on vapaata. Samoin sairaslomapäivät menee lomakiintiöstä, joten töihin tullaan vaikka pää kainalossa - tai kuten Hesarin artikkelin jutussa: tullaan töihin kipeänä, koska sillä säästetään työnajantajan kiintiöimät kahdeksan sairaslomapäivää, jotka voidaan myöhemmin käyttää lomapäivinä.

On myös tyypillistä, että amerikkalainen ei pysty käyttämään lomapäiviään. Jos Suomessa ei työpaikoilla oikein tapahdu mitään kesäkuukausina, niin täällä bisnes ei pysähdy kesäkuukausinakaan. Projektit myös etenevät kesän aikana, eikä ole hyväksyttävä syy olla pois projektipalavereista loman takia. Eräs suomalainen tuttuni kertoi, että hänen reilun kahden viikon (Suomen)lomansa kanssa työkaverit olivat alkaneeet kyräillä, koska heillä ei heidän omien sanojensa mukaan olisi "varaa" tuollaisiin lomiin. Tälläisessä tilanteessa ei varmasti ole fiilistä viettää lomaa, kun työkaverit siitä valittavat. Täällä voi lomapäiviä kuitenkin säästää lähes loputtomasti, ja käytännössä edellisen vuoden lomia käytetään vielä seuraavakin vuonna.

Omasta kokemuksestani en sattuneesta syystä voi oikein puhua, mutta jos Timon kokemuksia peilaan, niin Timo ei ole huomannut edes, että kukaan hänen työkavereista olisi ollut lomalla kesällä! Tai jotkut ovat viikon olleet, mutta siinäpä se. Ja kuten Timon työpaikalla amerikkalaiset kollegat sanovat, heidän työpaikkansa on amerikkalaisella mittapuulla hyvinkin suomalainen - mitä tulee mm. vähäisiin irtisanomisiin. Joten tuolla tuskin edes työntekijöiden kesken kyrältäisiin pidempää lomaa - mutta silti kukaan niitä ei pidä.

Miksi amerikkalaisten ei sitten kuule valittavan näistä lyhyistä lomista? Kuten artikkelissakin mainitaan, amerikkalaiset arvostavat työntekoa ja ahkeruutta. Tähän amerikkalaiseen unelmaan jotenkin sopii hyvin ajatus siitä, että olet oman onnesi seppä. Työllä ja menestyksellä voit ansaita rahaa - ja myöhemmin niitä lomapäiviä. Yhteiskunta ei ole vastuussa sinusta, vaan sinä itse. Toisaalta luulen syynä olevan myös pelon, sillä amerikkalainen pelkää työpaikkansa puolesta, jos hän alkaa vaatimaan pitkiä lomia. Aina on nimittäin joku, joka tulee mielellään tilallesi ilman lomiakin. Täällä ollessa on kuullut niin uskomattomia irtisanomistarinoita, että jokaisen työntekijän onkin vähän syytä pelätä työpaikkansa puolesta. Järkeenkäypä syy on myös amerikkalainen kuluttaminen ja elintasokustannukset. Elämä täällä ei ole halpaa, ja esimerkiksi asiakaspalvelualalla palkat pienet, että lomiin ei ole olekaan oikein varaa. Jos esimerkiksi tarjoilijan palkasta suurin osa tulee tipeistä, niin ei ole ihmekään ettei halua loman pitämiseen ole.

Kysyin vielä amerikkalaiselta ystävältäni kommenttia noihin Hesarin jutun väitteisiin. Hän allekirjoitti kyllä kaikki nuo mitä tuossa Hesarin jutussakin oli, kertoi myös historiasta johtuvista syistä. Ja korosti sitä, ettei amerikkalaiset taida vain yksinkertaisesti tietää paremmasta lomasysteemistä tai ole tottuneita sellaiseen...

Joten se varoitus, jonka sain niistä lyhyistä lomista, oli kyllä ihan paikkansapitävä. Ei vain sinänsä koske meitä, sillä Timolla on amerikkalaisessa työsopimuksessa suomalaisten pituiset lomat. Mutta jotain ehkä kertoo tähän kulttuuriin sopeutumisesta, että tähän mennessä Timo on näistä lomistaan käyttänyt yhden viikon sekä ottanut kolme pidennettyä viikonloppuvapaata. Täällä nimittäin ehtii viikonloppunakin paljon, se tuli todistettua Yosemitessa ja Grand Canyonilla. Myös jatkuva hyvä sää takaa sen, että olet viikonloppuisinkin ihan lomafiiliksissä. Ja kun D-vitamiinitasot on jatkuvan auringonpaisteen ansiosta kohdallaan, on olo koko ajan energinen. No joo, hieman romantisoitu esimerkki, mutta olemme huomanneet, että täällä ihmiset osaavat ottaa ilon irti myös niistä muutamista kansallisista vapaapäivistä tai lyhyistä lomista. On hyvin tyypillistä tehdä viikonlopun mittainen matka jonnekin, ja se riittää ihan hyvin. Tai sitten ei vain tiedetä paremmasta, hehe...

Tämän heikon aasinsillan myötä voin kertoa, että itse asiassa tätä lukiessanne me olemmekin juuri nyt viettämässä lomaa USA:n itärannikolla! Tulossa siis paljon tarinointia toiselta puolelta Amerikkaa...

Ruokakaupat

Meidän arjesta kertovia postauksia on toivottu, joten tässäpä sitä arkirealismia parhaimmillaan: ruokakaupat, joissa käymme.

Siinä missä Suomessa vähän joka kaupasta ketjusta riippumatta löytyy samat fazerit ja valiot, täällä eri kaupoissa on myynnissä hyvinkin eri tuotteet. Kauppojen omat merkit vievät aika lailla ison osan hyllytilasta, ja näitä ei tietenkään löydy muista kaupoista. Kaupat voivat myös olla jonkin tyylisiä tuotteita myyvä, mm. pelkästään lähi- ja luomuruokaa myyvä. Tai sitten apteekkeja, joissa myydään myös kaikkea maidosta tukisukkiin. Itse asiassa en osaa edes mainita täältä muuta niin puhtaasti ruokamarkettia kuin tuo missä käymme. Mutta koska kaupoissa on kovin eri valikoimat, on täällä tietääkseni aika normaalia, että joutuu käymään useammassa kaupassa. Mekin käydään kolmessa eri kaupassa säännöllisesti, onneksi noista kaksi on tässä ihan lähellä.

Safewaystä teemme varmaan noin 80 % ruokaostoksista. Kaupasta löytyy hyvin luomutuotteita sekä hyvä vihannesosasto. Parasta siellä on oikeasti hyvät alennukset jäsenkortin hommanneille. Hyvät alennukset tarkoittavat suunnilleen noin 40 %:n alennuksia tai sitten näitä BOGO eli buy one, get one -alennuksia. Tuo BOGO-lyhenne on tuttu näky ihan vaatekaupoissakin, tarkoittaa siis sitä, että saat yhden hinnalla kaksi. Nappasin kuvan, kun olin ostamassa oliiviöljyä. Sitä sai kaksi yhden hinnalla, eli säästöä yli 10 dollaria, ei huono.

Tuon jäsenkortin hommaaminen oli muuten maailman helpointa. Ekoina päivinä Kaliforniassa kassahenkilö kysyi haluanko sen, antoi kortin käteeni, ja pyysi tuomaan kortin henkilötietolomakkeen täytettynä seuraavalla kauppareissulla. No arvatkaa muistinko tuoda ikinä sitä lomaketta takaisin? Mutta eipä kukaan ole mitään jälkikäteen kysellyt, joten täällä ei kai sitten niin tarkasti haluta seurata kanta-asiakkaiden ostoksia... Samalla kantiskortilla saa bensasta alennusta Chevron-asemilla, tosin vain korkeintaan 0,20 dollaria gallonalta. Ja sama kortti käy myös Vons-ruokakaupoissa muualla USA:ssa. Meidän lähi-Safewayssä on myös kivat pomminvarmasti toimivat puhuvat itsepalvelukassat jos ei jaksa kertoa kuulumisiaan kassahenkilölle. Ärsyttävintä Safewayssä on jatkuvasti vaihtuvat valikoimat! Suomessa jos on tottunut siihen puolen vuoden välein vaihtuviin valikoimiin, niin täällä vaihteluväli ei kestä montaakaan kuukautta. Etenkin kun itse ostelen vähän harvinaisempia kasvisjuttuja, on niiden katoaminen kaupan hyllyltä yhtäkkiä tosi ärsyttävää. Ärsyttävää on myös se, että näin vuodenkaan jälkeen en oikein ymmärrä hyllyjen logiikkaa. Itse asiassa juuri viime viikolla löysin Safewaystä pitkään kaivattua ruukkubasilikaa kukkaosastolta! Ihan suotta olin sitä vihannesosastolta etsinyt tähän asti. Siis kyllähän tuota basilikaa siellä vihannesosastollakin on, mutta se on jotain eri lajiketta, ja aivan eri makuista kuin se ruukkubasilika, mitä Suomessa myydään.

Erikoisempia juttuja käymme ostamassa Whole Foodsista eli Holarista. Tunnetaan myös ei-niin-imartelevalla lempinimellä Whole Paycheck, koska kauppa on KALLIS! Samoja tuotteita löytää Safewaystä paljon halvemmalla, joten tuolta haetaankin vain niitä tuotteita, mitä muualta ei saa. Kauppa on keskittynyt luomu- ja lähituotettuihin elintarvikkeisiin. Vaikka kaupalla on tosi hyvä maine ja suosio, on kuitenkin viime aikoina paljastunut, ettei valikoimat lähituotetut tuotteet olekaan kovin eettisesti tai ekologisesti tuotettuja. Kuluttajalle ehkä tuolla kaupassa vain luodaan vähän vääränlainen mielikuva siitä. Parasta Whole Foodsissa on kyllä pähkinä-valikoimat ja sellaiset pähkinä-automaatit suomalaiseen irtokarkkityyliin. Tuolta tosiaan tulee ostettua lähinnä erikoisempia vihanneksia, pähkinöitä sekä mm. herneproteiinia, jota muualta ei saa. Ja toisinaan esim. halloumi-juustoa, joka tosin maksaa kappaleelta noin 11 dollaria, eli kovin usein sitä ei tule ostettua.

Ensimmäisenä ovesta sisään astuessa näkyy tälläiset herkulliset hedelmä- ja vihannestiskit!

Sitten on Costco. Jokaisen (ruoka)hamstraajan unelma. Costco on vähän kuin tukkukauppa. Siellä asioimiseksi tarvitsee ostaa jäsenyys, joka maksaa vuodeksi 55 dollaria. Silläpä sitten saa hamstrata ruokaa ja itse asiassa mitä vain keksii tukkuhintaan. Siis esimerkiksi vaikka hauta-arkkuja! Tai vuoden kuivamuonavaraston. Tai sitten ihan vaan peruselintarvikkeita. Elintarvikkeissa pakkauskoot ovat siis ISOJA. Niin isoja, ettei meidän kaksihenkinen perhe ehdi niitä syödä ennen pilaantumista, joten siksi ei tuolta niin montaa eri tuotetta ostetakaan. Hinnat ovat ihan suhteellisen halvat, mutta jos ostaa niitä vain isojen pakkauskokojen takia (ja joutuu heittämään puolet roskiin), niin eihän se sitten kannata. Me ostamme tuolta joka kerta marjoja, koska ollaan niiden suurkuluttajia, ja tuolla on niitä paras valikoima. Muuten ostetaan tilanteen mukaan mm. proteiinipatukoita, pähkinöitä ym. kuivaruokaa sekä tuoreemmista tuotteista esim. juustoa ja salaattia. Costcossa käynti on aina jännää. Ulkonäöltään tuo kauppa on tuollainen valtava halli ilman mitään ikkunoita, ja sisältäkin aika karu, koska siellä ei esimerkiksi ole mitään hyllyopasteita. Tuolla myös pääsee ihmettelemään (päivittelemään) muiden ostoksia, porukka kun mättää ne valtavat ostoskärryt täyteen kamaa! No täällä tosin monissa asunnoissa keittiön yhteydessä sellainen "kuivamuonahuone" ja keittiössä valtavat jääkaapit, joten kyllähän niihin mahtuu..

Kaupasta sais esim. sokeria tollasissa n. 12 kg:n säkeissä..

Meidän ostoskärryyn ei tosin päätyneet viimeksi kuin vakiotuotteita: marjoja ja Arlan juustoa

Sitten on näitä kauppoja, joissa käydään harvemmin, kuten Trader's Joe ja World's Market. Näistä löytyy jotain erikoisempia juttuja, mm. Pandan lakua ja sellaista ruisleivän tyyppistä leipää (joka on kyllä tosi pahaa). Niin ja pitää vielä mainita Ikea! Sieltä tulee joka kerta ostettua puolukkahilloa, koska nää amerikkalaiset ei puolukkaa tunne. Ja saapa sieltä sinappia, joka ei ole kammottavaa amerikkalaista sinappia. Ja jouluisin tietysti glögiä ja pipareita! Tänne tuli Ikeaan vasta noin puoli vuotta sitten Maraboun suklaat, ja voitte vain kuvitella millaisen joukkohysterian se paikallisissa suomalaisissa herätti, hyvää suklaata Amerikassa...

Maanjäristys

Koimme viime yönä elämämme ensimmäisen maanjäristyksen. Heräsimme yöllä klo kolmen jälkeen molemmat jytinään ja tärinään. Itse asiassa siinä vaiheessa, kun unenpöpperöltä mitään oikeastaan tajusi, oli koko maanjäristys jo ohi. Mutta sen verran kummalliselta tuo "jytinä" tuntui, että ehti tajuta, että siinä oli jotain normaalista poikkeavaa. Onneksi Timo tajusi heti, että kyse oli maanjäristyksestä.

Kuva maanjäristysalueelta Napasta

Aamulla sitten luimme uutisista, että kyseessä oli 6,0:n asteen maanjäristys, joka tapahtui Napassa, meiltä yli 100 kilometrin päässä. Onneksi maanjäristyksestä selvittiin tuolla alueella pääasiassa vain aineellisilla vahingoilla, vaikka toki onkin ikävää, että yhä useat asukkaat ovat ilman sähköä, vettä ja kaasua. Ihmisiä joutui myös sairaalaan mm. luunmurtumien takia, mutta tämän hetkisten tietojen mukaan, kukaan potilas ei enää ole kriittisessä tilassa. Maanjäristys aiheutti myös tulipaloja, ja vahinkoja mm. autoteihin ja kouluihin, mikä varmasti hidastaa normaaliin arkeen palaamista.

Jotenkin kyllä vain jaksaa hämmästyttää luonnonvoimat, koska tuo järistys oli niin tuntuva täällä meillä asti. Meillä tässä vertailukohtana on se, että meidän talon ohi, ja itse asiassa ihan meidän ikkunan alta, menee kerran päivässä iso tavarajuna, joka saa koko talon tärisemään. Tämä viimeöinen tärinä oli kyllä ihan yhtä voimakas, mutta erosi siitä, että se oli sellaista kokonaisvaltaisempaa heijaamista edestakaisin. Vaikea selittää, mutta mielummin ei kokisi uudestaankaan.

Tämä maanjäristys oli pahin 25 vuoteen. Onneksi näitä pahoja järistyksiä ei siis tapahdu kovin usein. Pienempiä järistyksiä tapahtuu useamminkin, mutta niitä ei useimmiten ihminen edes havaitse. Toivotaan, ettei tule jälkijäristyksiä!

(Kuvat täältä)

Turhakkeita: mikroperuna

Suomessa valittiin viime vuonna vuoden 2013 turhakkeeksi hajustettu roskapussi. Tähän voin kommentoida, että nuo hajustetut roskapussit ovat täällä niin arkipäivää, että melkeinpä joutuu etsimään ei-hajustettua versiota. Täällä roskapussit ovat valtavan kokoisia (tilavuus 13 gallonaa eli vajaat 50 litraa), joten meillä roskapussin täyttyminen vie noin viikon. Joten jos jotain hyvää haluaa noista hajustetuista sanoa, niin sen voi sanoa, että roskat ei viikon kertymisenkään jälkeen haise, no roskille, vaan jollekin muulle (keinotekoiselle ällölle)...

Tälläiseen turhakkeeseen törmäsin vähän aikaa sitten kauppareissulla, ja se pääsi kertaheitolla oman turhakelistan top3:seen. Saanko esitellä: Mikroperuna!

Eikä mikä tahansa mikroperuna, vaan yksittäispakattu mikroperuna.

Eikä siinä vielä kaikki... Perunan voi nimittäin heittää mikroon kääreineen päivineen, koska muovi kestää tekstin mukaan mikrottamisen.

Siis voi ihmetys! Ensinnäkin, mikä siinä on vaikeaa keittää peruna(t) vedessä? Tumpelokin sen osaa. Ja ajansäästö tuossa mikroperunassa on varmasti aika minimaalinen, koska tuskin tuo mikroperunakaan on valmis ihan 5 minuutissa. Ja kuka haluaa syödä perunaa, joka ei ole keitetty suolatussa vedessä?

No, ehkä tässä on haettu sitä näkökulmaa, että tämä on helppo valmistaa esim. työpaikalla, missä ei ole keittomahdollisuutta. Joo, on näppärää. Varsinkin kun työkaverit varmasti kiittävät, jos varaat mikron vartiksi kokonaan itsellesi. Ja edelleenkin, miksi et olisi keittänyt perunaa evääksi jo edellisenä päivänä?

Ja sitten tuo mikrotettava muovikääre. En ole ikinä ymmärtänyt näitä eineksiä, joita mikrotetaan muovikääreen kanssa. Ei voi olla turvallista. (Ja joo, kyllä käytän mikrokupua, mutta se on ihan eri asia :).)

Tuon koko komeuden kruunaa kyllä tuo luomu-merkintä. Ei sillä, että se olisi huono juttu sinänsä, jotenkin en vain näe luomua suosivien innostuvan tuollaisesta tuotteesta.

Saako tälläinen "juttusarja" Amerikan turhakkeista kannatusta lukijoissa? Näitä nimittäin löytyy paljon...

Haikki Grand Canyoniin

Kuten viimeksi kerroin, lounaan jälkeen alkoi reissun ehkä siistein juttu, nimittäin haikki Grand Canyoniin! En kovin paljon ehtinyt etukäteen tutustua kanjonin haikkipolkuihin, mutta ihan Yelpin suositusten perusteella päätimme lähteä South Kaibib Trailheadiltä alas kanjoniin, ja mennä 1,5 mailia pitkä reitti ensimmäiselle näköalapisteelle ja takaisin ylös. Tänne lähtöpisteelle ei pääse omalla autolla, joten sinne pitää ottaa ilmainen shuttle-bussi. Näitä shuttle-bussireittejä on neljä ja ne kulkevat pääasiassa Grand Canyonin Visitor Centerin länsipuolella (jonne ei siis omalla autolla pääse). Bussit olivat ihan näppäriä kulkuvälineitä, eikä meidän ainakaan tarvinut odotella seuraavaa bussia viittä minuuttia pidempää, eikä tuonne haikkireitin alkupisteellekään ajanutbussilla kuin alle vartin.

Vaikka tuo haikki kanjoniin on varmasti jokaisen kanjonilla käyjän unelma, ei sitä suositella kuitenkaan kaikille, varsinkaan sitä, että laskeutuu alas kanjoniin ja nousee sieltä ylös saman päivän aikana. Sillä vaikka kanjonin päällä käy kivasti viilentävä tuulenvire, tilanne ei ole sama sisällä kanjonissa, vaan lämpötila kohoaa sitä mukaa mitä syvemmälle mennään. Samoin myös haikkipolun jyrkkyys kasvaa sitä mukaa mitä syvemmälle mennään. Joten mukaan on otettava P-A-L-J-O-N vettä ja syötävää. Tuolla reitillä ei ole vesipisteitä: ainoat vesipisteet ovat reitin aloituspisteessä ja alhaalla kanjonissa, joten kaikki vesi on kannettava mukana. Helppo alaspäin meno saattaa huijata, sillä haikin rankkuus tulee ilmi vasta ylös tullessa.

Helppoa alasmenoa...

...upeissa maisemissa

Me päädyttiin menemään vain ensimmäiselle pisteelle asti, koska meillä ei ollut varsinaisia haikkikamoja mukana, ja kellokin oli tuossa vaiheessa noin kaksi iltapäivällä, eikä välttämättä olisi ehditty tulla takaisin pidemmältä ennen auringonlaskua. Yelpin mukaan tuolla ensimmäisellä näköalapisteellä kanjoni ikään kuin "aukeaa", joten luotettiin, että riittävän hyvät on maisemat.

Itse asiassa juuri ennen kanjoniin menemistä tapahtui juttu, joka sai kyllä epäilemään onko tämä hyvä juttu ollenkaan. Kanjonista nousi hieman hätääntyneen oloinen tyttö, joka kyseli kaikilta onko kellään puhelinverkkoa (puhelin kun ei alueella kuulu), koska hänen tarvitsi soittaa ja pyytää apua. Hän kertoi, että kanjonissa alhaalla on oksenteleva mies, joka kärsii mahdollisesti nestehukasta/lämpöhalvauksesta. Onneksi eräällä naisella oli puhelimessa kenttää ja apua päästiin kutsumaan. Ja me uskallettiin lähteä kanjoniin.

Kuitenkin ensimmäisen vartin aikana vastaan tuli niin nääntyneen näköistä porukkaa, että mietin, että onkohan tämä nyt järkevää kuitenkaan. En ole koskaan nähnyt niin pahasti puuskuttavaa porukkaa tai sen näköistä, että eivät oikeasti jaksa ylös asti. Toisaalta tiesimme omat voimamme ja meillä on kokemusta mäkisessä maastossa haikkaamisesta, joten jatkoimme matkaa.

Alastulo menikin tosi nopeasti ja reilussa puolessa tunnissa olimme perillä! Ja tämä siis sisältää sen, että jokaista mutkaa piti pysähtyä ihmettelemään ja valokuvaamaan. Itse polku oli helppokulkuista, ainoa haaste mikä siellä oli, oli muulien jätösten väistely! Sitä muulinkakkaa nimittäin oli paljon! Muuleja käytetään tuolla kuljettamaan tavaroita ja ilmeisesti ihmisiäkin. Itse asiassa kanjonin pohjalla on leirintäalue ja kahvila, jossa bussikuskin mukaan työntekijät ovat vuorossa aina pari vuorokautta kerrallaan... ei huonompi työmatka ja -paikka! Reitillä piti myös muutamaan kertaan pysähtyä juttelemaan muiden haikkaajien kanssa, porukka oli tosi puheliasta tuolla jopa Amerikan mittakaavassa.

Kuinka nää kiviröykkiöt pysyy kasassa ja mitä nuo raot on???

Kääntöpisteemme oli nimeltään Ooh Aah Point (piti ottaa kuva todisteeksi, ette muuten usko, että oli tuonniminen). Se mitä olin Yelpistä lukenut, että kanjoni "aukeaa" tuossa pisteessä, pitikin aikalailla paikkaansa. Maisemat olivat upeat, ja oli mahtavaa nähdä kanjoni käsinkosketeltavan läheltä! Näytti just siltä, että nuo kaikki kivet olisi jotenkin aseteltu tuonne, ja näytti myös siltä, että ne voivat minä hetkenä hyvänsä tulla sieltä alas! Ja minkä värisiä kerroksia nähtiinkään! Minä keräsin litteän kiven jokaisesta erivärisestä kerroksesta, ja nyt tuo pieni kivitorni nököttää tuossa kirjahyllyssä muistuttamasta reissusta!

Tuolla kääntöpisteellä piti käydä vähän tahtojen taistelua, sillä niin paljon olisi tehnyt mieli vielä jatkaa alaspäin, varsinkin kun näköpiirissä oli jo tummanpunainen maakerros! Mutta järki voitti tässäkin, ei meillä oikeasti olisi ollut riittävästi vettä jatkamaan tuossa arviolta noin 40 asteen helteessä ja taivaallekin alkoi kertyä pilviä hieman uhkaavasti. Joten eikun ylöspäin!

Ylösmenomatka taittui noin tunnissa. Voi olla että keskityin niin paljon maisemiin ja kuvaukseen, että missään vaiheessa nouseminen ei tuntunut raskaalta. Toki sitä puuskutti itsekin kovimmissa nousuissa. Mutta noin yhteenvetona voi sanoa, että paljon haastavempiakin haikkeja on tullut tehtyä, mutta fiiliksessään tuo menee kyllä top 5:seen. Ja uskallan sanoa, että ihan jokainen peruskuntoinen tuosta meidän reitistä selviää kunnialla. Nähtiin muuten matkalla se avuntarveessa oleva henkilö: pelastustyöntekijät olivat saapuneet kanjoniin ja mies sai nesteytystä suoraan suoneen, hyvä niin. Myöhemmin nähtiin ambulanssin lähtevän paikalta, joten oli hänet onneksi saatu kanjonista ylös ja hoitoon.

Tämän kerroksen nimesin Amppari mehujääksi :)

Menee nyt vähän synkäksi (ja ohi aiheesta), mutta tietysti tuollaisessa paikassa käydessä tulee mieleen, että kuinkahan moni on kanjonin reunalta tippunut alas. Aina luotettava Wikipedia kertoo, että yhteensä noin 600 kuolemaa on tapahtunut kanjonilla sitten 1870-luvun, joista 53 on ollut putoamistapauksia. Näitä enemmän, 65 tapausta, on ollut juurikin näitä lämpöhalvaus-, sydänkohtaus- ja nestehukkatapauksia, joten todellakin pitää muistaa se riittävä nesteytys ja syöminen haikilla ja etenkin pitää se järki päässä ja kuunnella oman kehon jaksamista! Wikipedian mukaan kanjonilla on tapahtunut myös 23 murhaa, ja sehän pisti heti mielikuvituksen liikkeelle, kun mietti että mitä on tapahtunut, haha!

Meillä kävi tuon haikin kanssa aika hyvä tuuri, sillä juuri kun päästiin ylös, alkoi sataa vettä. Menimme puun alle hieman pitämään sadetta ja syömään eväitä, ja kun sade laantui pieneksi tihkutteluksi päätimme pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja kävellä takaisin autolle. Reitti kun ei ollut kuin sellaiset 3 km pitkä ja kulki kanjonin reunan vieressä.

Tuolla missä näkyy ihmisiä menee polku...

Ja onneksi käveltiinkin, sillä nähtiin vielä monta upeaa maisemaa, ja nämä söpöliinit:

Autolle päästessämme kello oli noin viisi, ja hetken pähkäiltiin jäädäänkö vielä katsomaan yksi auringonlasku. Koska sää oli yhä tosi pilvinen, päätettiin kuitenkin lähteä jatkamaan matkaa, kun ei ollut takeita, että sää selkenee auringonlaskuun mennessä. Meidän seuraava majapaikka oli kaupungissa nimeltään Williams, koska lähempää ei saatu vapaata huonetta. Tuo Williams oli noin 50 mailin päässä. Ja itse asiassa tuo Williams oli aika symppis paikka, se on nimittäin osa Route 66 -reittiä, ja ehkäpä siitä syystä keskustassa oli aika paljon menoa ja meininkiä. Me käytiin kivassa ravintolassa nimeltään Red Raven syömässä (voin suositella, jos joku seudulle eksyy!). Joka tapauksessa oli kiva lopettaa reissu siten, että pääsi tuota Route 66:stakin näkemään, vaikka se olikin ihan puhdas sattuma!

Grand Canyonilla!

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, ehdimme ensimmäisen kerran Grand Canyonille auringonlaskun aikaan.

Grand Canyonissa meille yksi parhaista jutuista oli se hämmennys, mikä tuli kanjonin reunalle mentäessä. Siis tietysti olimme nähneet paljonkin kuvia kanjonista etukäteen, mutta eihän niissä välity se fiilis. Harmittaa, että en tajunnut ottaa kuvaa siitä muutaman metrin päästä reunasta, se ehkä selittäisi, mitä tarkoitan. Jotenkin sitä kanjonin suuruutta ei osaa ajatella etukäteen, ja sitten kun menet siihen reunalle, on fiilis lähinnä sellainen "mitä hittoa, ei ole todellista!!!". (Sama fiilis muuten toistuu, kun ajat kanjonin reunan viereistä autotietä keskittyneenä ajamiseen eli hieman ajatuksissasi, ja sitten vilkaiset nopeasti kanjoniin päin, ja olet uudestaan silleen "mitä ihmettä!!!".)

Ja mikä olisikaan parasta saada ensisilmäys kanjoniin kun auringonlaskun aikaan. Hotelli suositteli saapumaan kanjonin reunalle viimeistään 40 minuuttia aiemmin, ja tämä onkin hyvä vinkki, mikäli haluaa nähdä kanjonin kaikkissa auringonlaskun sävyissä. Me katsoimme auringonlaskun Mather Point -näköalapisteeltä, koska emme muuallekaan ehtinyt. Tästä näkee mielestämme auringonlaskun hyvin, mutta koska se on lähellä Grand Canyon Visitor Centeriä, on näköalapaikka aika täynnä ihmisiä ja parhaille kuvauspaikoille joutuu jonottamaan. Muita hotellin suosittelemia näköalapaikkoja olivat (kanjonin länsi-itä -suunnassa): Hopi Point, Mohave Point, Pima Point, Yaki Point, Lipan Point, Moran Point sekä Desert View Visitor Center. Näistä kaikille ei pääse autolla, joten mahdollinen bussimatka kannattaa ottaa huomioon aikataulussa.

Ja sitten vaan odotellaan auringon laskeutumista ja räpsitään pari sataa kuvaa :)

Koska olimme koko auringonlaskun ajan aika lailla samassa kohdassa, voi näistä kuvista nähdä aika hyvin kanjonin eri värikirjon.

Sitten, kun aurinko oli lopulta laskenut, tuli vielä parit tosi hienot sinisen sävyt:

Nää tyypit olivat löytäneet astetta siistimmän auringonlaskun katselupaikan! 

Ja tässä tämä meidän katselupaikka Mather Point, ei sekään huono!

 

Taivaalla tuolloin muuten möllötti superkuu!

Auringon laskeuduttua ajelimme takaisin hotellille Tusayaniin. Meitä nauratti hotellihuoneessa tämä lappu:

Tuossa siis pahoitellaan netin toimimattomuutta alueella, ja kirjeen on allekirjoittanut itse kaupungin pormestari! Ilmeisesti turisteilta on tullut niin paljon valituksia, että on katsottu aiheelliseksi laittaa pormestari kirjoittamaan kirje, ettei ole tämän hotellin vika. Netti tosiaan on alueella tosi huono, eikä puhelinverkkokaan toimi kanjonin alueella. Toisaalta nettiä ei tarvitsekaan, koska portilla saa kartan ja "viikkolehtisen", missä on kaikki olennainen informaatio.

Seuraavana päivänä tarkoituksenamme oli ajaa Grand Canyonin eteläreunan näköalapaikkoja läpi sekä vierailla Visitor Centerissä. Menimme puistoon eteläportista, koska se oli muutaman mailin päässä majapaikastamme. Tuo eteläportti on kuulemamme ja lukemamme mukaan usein aika tukossa, joten saimmekin suosituksen mennä puistoon itäisen portin kautta, koska siellä on vähemmän jonoa. Tosin, tuolla eteläportillakaan ei meidän kokemuksen mukaan ollut kun muutaman auton jono, vaikka tuolloin oli amerikkalaisten lomakausi parhaimmillaan. Eteläisen ja itäisen portin välissä on noin 40 kilometriä pitkä Desert View Drive, jolla on toistakymmentä näköalapaikkaa. Itäportin kautta ajamisessa on sekin etu, että kaikki autolla ajettavissa olevat näköalapisteet ovat tien oikealla puolella, ja niille ajaminen on aika paljon helpompaa kuin vasemmalle kääntyminen, koska näkyvyys tielle on toisinaan aika huonoa. Mutta koska me ajoimme eteläportista sisään, ajoimme ensin itäporttia kohti ja sieltä sitten palasimme takaisin eteläporttia ja Visitor Centeriä kohti.

Tien itäpäässä on Desert View Visitor Center. Täällä on näköalojen lisäksi kaikenlaista kahvilaa ja myymälää, sekä näköalatorni. Ja eniten parkkipaikkoja. Vaikka täytyy sanoa, että millään näköalapaikalla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, toisin kuin sitten Grand Canyon Visitor Centerissä, jossa vapaata parkkipaikkaa piti etsiä aika kauan. Ajelimme näitä näköalapaikkoja rauhalliseen tahtiin, ja taisimme pysähtyä jokaiselle. Tässä meni noin suunnilleen kaksi tuntia. Jälkikäteen voi sanoa, ettei ihan jokaiselle ehkä tarvitse pysähtyä, toisaalta jokaiselle pysähtyessä on hauskaa se, että maisema ikään kuin jatkuu, koska seuraavalta näköalapaikalta yleensä näkyy edelliselle. Näköalapaikoilla ei tosiaan ollut ruuhkaa ja jos vähän käveli aidatulta alueelta syrjään, niin varsinkin sai olla rauhassa, ja pelätä kanjoniin putoamista, hehe.

Jos edellisenä päivänä olimme lähinnä mykistyneitä kanjonin eri värien kanssa, niin nyt pääsimme tutkailemaan lähempää kanjonin rakennetta. Kanjoni ei tosiaan ole vain mikään pelkkä yksi railo, vaan useita railoja, joiden keskellä virtaa Colorado-joki. Kanjoni on reilun mailin, eli noin 1,6 km syvä, eikä pohjalle näe oikeastaan kunnolla, koska maakerrokset ovat eri levyisiä. Eri maakerroksia on 11-13 kappaletta (tästä kait käydään tieteessä kovaa vääntöä kuinka monta kerroksia on). Mutta mikä hämmentävintä, useimmat näistä kerroksista on hyvin erotettavissa, ja nähtävissä ihan joka kohdassa. Lisäksi kanjonin pinta on epätasainen, näyttää vähän siltä kun joku katujyrä olisi ajanut sitä vaakasuunnassa, ja ihan millilleen suoraan. Lisäksi kanjonin seinissä on kaikenlaisia koloja ja onkaloita. Colorado-joki näyttää tänä päivänä aika vaatimattomalta, jopa niin vaatimattomalta, että se on välillä vaikea bongata maisemasta! Kannattaa muuten lukea Wikipediasta tai muusta luotettavasta tietolähteestä (haha) Grand Canyonin muodostumisesta, niin saa vierailusta enemmän irti. Mutta kyllä siinä mykistyy aikalailla luonnonvoimien edessä.

Näitä helikopterilentoja kanjonin yli kaupattiin Vegasissa.. ja näitä koneita pörräsikin kanjonin yllä suht usein!

Näköalapisteiden jälkeen jätimme auton kanjonin Visitor Centerin parkkiin, koska tämän lännemmäs ei omalla autolla pääse. Tarkoituksenamme oli löytää joku ravintola Visitor Centeristä, mutta emme löytäneet sieltä kun yhden aika kämäisen kahvilan. Onneksi katsoimme kartasta, että noin puolen kilometrin päässä on Market Plaza, josta löytyikin pari ravintolaa, ruokakauppa sekä posti. Nauroimme postissa aika paljon tälle:

Kerroinkin tässä postauksessani, että täällä meilläpäin Netflixillä on DVD:den postitse tapahtuva lainauspalvelu. Täällä tuo lainauspalvelu taitaa olla aika suosittu, kun sille on postissa oma lokerokin. Eikä ihmekään, onhan tuo netti tuolla niin surkea, ettei varmasti riitä Netflixin striimaamiseen.

Tämän kiven nimi oli jotain tyyliin "duck rock", sillä tässähän on selkeesti ankka! Tai sit ei..

Lounaan jälkeen alkoi reissun ehkä paras juttu, nimittäin haikki Grand Canyoniin! Mutta jätän siitä kertomisen seuraavaan kertaan...