Haikki Half Domelle – check!

Viime kesänä Yosemitessä vieraillessa luin jostain, että myös Half Domelle voi kiivetä, mutta että siihen tarvitsee luvan. Silloin en selvitellyt asiaa enempää, mutta kyllä se varmasti johonkin mieleen jäi kytemään. Kun luin Globe Called Home -Jennin postauksen Half Domelle kiipeämisestä ja lupa-arvonnoinnoista, päätimme ottaa osaa arvontoihin. Ja liputhan sieltä tuli toiselle meistä! Luvat saimme maaliskuussa, joten meillä oli 3 kk aikaa treenata. Vaikka olemme täällä Kaliforniassa asuessa haikanneet lähes joka viikonloppu, oli tuo Half Domen huiputus ihan eri luokkaa rankkuudessaan, joten otimme tavoitteeksi tehdä ainakin muutaman pidemmän haikin, jossa korkeusnousua olisi yli kilometri. Näistä haikeista voit lukea täältä ja täältä. Lisäksi salilla treenasimme jalkaprässiä ja yleisesti käsiä. Tuli jopa säännöllisesti tehtyä crosstrainerillä harjoituksia (mahdollisimman kovalla rasituksella), vaikka laitetta inhoankin. Niin ja treenasimme sormivoimia ostamalla sellaisen pienen puristuslaitteen, jota pystyi kelposti puristelemaan esim. leffoja katsoessa. Itselläni kun sormivoimat ovat tosi huonot.

Menimme Yosemiteen Tioga Roadia, jonka Olmsted Pointilta näkyy Half Dome siltä suunnalta jolta sinne kiivetään

Haikkia varten olimme ostaneet sellaiset 2,5 l vetoiset juomapussukat letkuilla. Lisäksi meillä oli 1,5 l vesipullot ja noin litran verran elektrolyyttijuomaa mukana. Ohjeistuksen mukaan haikille olisi hyvä varata gallona (vajaa 4 l) vettä mukaan, joten meillä oli vähän sen yli. Lisäksi meillä oli mukana paljon eväitä. Näissäkin Costco toimi loistavana eväsostopaikkana. Ostimme sieltä valmiita Trail Mix –pikkupussukoita sekä ison pussin kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä sekä ison pussillisen kuivattuja mustikoita. Näiden lisäksi meillä oli ihan energiapatukoita, banaania, eväsleivät (minulla alkaa jossain vaiheessa nuo kuivapatukat aina tökkiä, joten pitää olla jotain tuorettakin mukana) sekä proteiinipatukat palautumista varten. Evästä oli siis kun viikon vaellukselle… No, ainakin itselläni evästauot ovat tosi tärkeitä haikin etenemisen kannalta, eikä nuo kuivamuonat paljon repussa tilaa vieneet. Vaatetuksena oli ihan perus urheilukamat ja lisäksi pitkät housut ja huppari alkua varten, sillä lähdimme liikkeelle jo ennen aamukuutta. Nuo lämpimät kamat osoittautuivat ihan turhiksi koska otimme ne pois jo tyyliin ekassa mutkassa, ja sitten ne oli vain repussa turhana tilaa viemässä. Jalassa meillä oli korkeavartiset vaelluskengät, joita suositellaankin kyseiselle haikille jalkineiksi. Myös hyvät haikkisukat on tärkeät (itse pidin ennen ihan turhana hifistelynä, kunnes hommasin ekan parin hyviä haikkisukkia, enkä ole sen jälkeen yhtään rakkoa saanut jalkoihin haikeilla). Lisäksi ostimme kaapeleita varten Home Depotista parilla dollarilla kuvan mukaiset hanskat.

Torstaina heräsimme aamuneljältä, ja olimme trailheadillä eli reitin alkupisteessä jo puoli kuudelta. Minulla oli takana erittäin huonosti nukuttu yö (ehkä max. pari tuntia unta), sillä en jännitykseltäni saanut unta, myös järkyttävä atopiakohtaus vaivasi (seurausta stressaamisesta ja jännityksestä). Tyhmäähän tuollaista on jännittää, mutta minä nyt vain tunnun ottavan turhia paineita välillä, sama homma oli aikoinaan puolimaratonin kanssa. Lisäksi painetta lisäsi se, että noita mahdollisuuksia tuolle haikille oli meillä tasan tuo yksi päivä, jolle meillä oli luvat. Lopputulos oli siis se, että olin aloittamassa haikkia huonosti nukkuneena ja huonosti syöneenä, ja käytännössä minua vain oksetti. Ei siis kovin hyvät lähtökohdat. Tuota huonoa oloa jatkui noin 5 ensimmäistä kilometria, mutta sinnikkäästi sisulla mentiin. Ironista kyllä, mutta itse Half Domella ei jännittänyt tai pelottanut ollenkaan.

Reitti meni Vernal ja Nevada Fallsien (vesiputouksia) kautta Little Yosemite Valleyhin ja sieltä Half Domelle, joka jakautuu Sub-Domeen ja itse ”pääkukkulaan". Nuo Vernal Fallsit oli meille tutut jo edelliskerralta, ja ehkä siksi ne sekä Nevada ylittyivät suht helposti. Noissa auttoi myös se, että näki koko ajan ”maalin” ja siten tiesi paljon on vielä matkaa ylös. Putouksien yläpäähän kävellään ylös kiviportaita melko jyrkästi, joka vaatii kyllä kuntoa ja etenkin hyviä polvia. Little Yosemite Valley on aluksi ihan tasaista ehkä noin mailin matkalta kunnes käännytään metsään ja aletaan nousta kohti Half Domea.

Aamun sarastuksessa kohti Vernal Fallsien yläpäätä

Vernal Fallsien ylätasanteella

Nevada Falls

Tuo metsäpätkä oli ihan loppumaton! Tuntui, että koko ajan noustaan, mutta Half Domea ei vain näy missään. Jossain vaiheessa Half Dome ilmestyi metsän keskeltä ihan pelottavan isokokoisena. Siinä iski jo pieni epätoivo ja mietti miten ihmeessä jaksaa kiivetä tuon valtavan vuoren huipulle. Minulla kun oli energiatkin aika vähissä, vaikka pahin olo oli jo hellittänyt. Onneksi meillä oli mukana varmuuden vuoksi pari energiageeliä. Vedin yhden sellaisen, ja sain kunnon energiaboostin, jonka voimalla kiivettiin aina kaapeleille asti.

Etualalla sub-dome ja takana itse pääkukkula

Ennen kaapeleita on sub-dome, jota oli etukäteen ”mainostettu” tosi rankkana. Tässä vaiheessa ollaan noustu puurajan yläpuolelle ja kiivetään kallion seinämää kiertäviä kiviportaita, joten ollaan tosi alttiita sekä kuumuudelle että ohenneelle ilmanalalle. Tämä on kuulemma myös monelle korkeanpaikankammoiselle se vaikein paikka. Alhaalla olevat varoituskyltit kertoivatkin, että ihmisiä on kuollut Half Domella. No, se ei kuitenkaan meidän mielestä ollut kovin paha. Ihan yhtä rankkaa kun ennenkin, mutta ei kovin pelottava kuitenkaan. Ainoastaan kiihtyvästä puuskutuksesta huomasi, että ollaan noustu paljon korkeammalle. Niin ja kuumahan tuolla oli, kun lämpötila oli varmasti yli 30 asteen! Sub-domen yläpäässä kiviportaat yhtäkkiä loppuivat, ja loppupätkä piti päästä ylös valitsemallaan tyylillä (muun muassa nelinkontin oli aika suosittu). Siinä oli pari vähän pelottavampaa paikkaa. Mutta tuossakin sanoisin, että kannattaa seurata muita kiipeäjiä ja katsoa mistä he menevät.

Sub-Domen jälkeen istuttiin hetkeksi syömään eväitä, ja tuijottamaan kaapeleita. Ne näyttivät tosi pelottavilta, lähes epätodellisen pelottavilta. Näytti siltä, että pitäisi kiivetä pystysuoraan kalliota pitkin ilman turvavaijereita. Ihan hullun vaarallisen näköistä. Silti ihmiset näyttivät menevän suht helposti ylös ja alas. Joten pääteltiin, ettei se kovin vaikeaa voi olla, ja päätettiin ainakin kokeilla.

Kaapelit näyttivät todella pelottavilta tästä kuvakulmasta

Menimme siis jonoon odottamaan kaapeleille pääsyä. Tämä odottelu kesti varmasti noin tunnin! Olimme kaapeleilla hieman keskipäivän jälkeen, jolloin liikennettä oli yhtä paljon alas ja ylös. Kaapeleita mahtuu menemään kaksi rinnakkain molempiin suuntiin, mutta siinä on hyvä kommunikoida kuka menee mihinkin suuntaan. Ja tätä kommunikointia ei ilmeisesti ollut juuri tuolla hetkellä, joten ihmiset lähinnä seisoivat paikallaan. Joku taisi myös jumahtaa paniikissa paikoilleen ja pisti koko jonon seis. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen pääsimme kuitenkin vihdoin liikkeelle. Tuon kaapeilla liikkumisen juju oli rautavaijerien välissä olevat lankut, joilla pystyi lepäämään. Eli käytännössä piti pystyä menemään vain lankunvälinen matka kerrallaan, ja tässä matkassa tarvittiin käsivoimia, sekä hyvin pitäviä kenkiä ja hyvin pitäviä hanskoja. Parista välistä puuttui lankku kokonaan, joten niissä piti mennä kaksi lankunväliä kerrallaan. Ylös kannattaa myös mennä siten, että odottaa seuraavan lankun vapautumista ennen kun lähtee liikkeelle. Siinä lankkujen välissä ei halua odottaa, koska silloin ei voi levätä. Ennen huippua lankut loppuvat vähän kuin kesken ja loppupätkä pitää jollain keinolla päästä ylös. Mutta jos on hyvin pitävät kengät, voi vain kävellä sen ylös. Kunhan ei mieti pudotusta selän takana.

Lähempää tarkasteltuna kaapelit eivät näyttäneet enää niin pelottavilta!

Kaapelit lähtevät nousemaan ylös aika loivasti, arviolta alle 45 asteen kulmassa. Jossain keskivaiheella kallio jyrkkenee ja tulee pätkä, jossa mennään kyllä aika pystysuoraa seinämää, tai siltä se ainakin tuntuu. Mutta tämä pätkä on lyhyt, ja kohti huippua kallionseinämä taas loivenee. Jossain vaiheessa kiipeämistä myös tuuli hieman, mutta ei mitenkään pelottavasti. Vielä pitää sekin sanoa, että ne kaapeleita kannattavat tukipylväät ei ole millään kiinni kalliossa (muuten kuin että ovat kallioon poratuissa koloissa), joten kaapeleita ei missään nimessä saa vetää ylöspäin, vaan aina alaspäin. Olen nähnyt kuvia, jossa tukipylväs on irti ja se vasta näyttääkin pelottavalta. Kaapeleilla voi käyttää omia turvavaijereita, jos kokee että niistä saa turvaa. Me näimmekin sellaiset muutamilla. Itse en niitä suosittelisi, koska se vaijeri pitää joka pylväänvälissä vaihtaa toiselle puolelle, ja silloin voi pitää vain yhdellä kädellä kiinni kaapelista, mikä minusta on vain vähemmän turvallista.

Miltäpä sitten huipulla näytti? Aika tylsältä itse asiassa, haha! Half Dome on se nähtävyys, ei näkymät Half Domelta katsottuna. Toki maisemat oli hienot, ei sillä. Yllätyimme siitä, miten iso Half Domen huippu on! Ja reunamaa pystyi aika pitkälle kävelemään, koska huippu on kaareva. Me vietimme huipulla vain noin puolisen tuntia syöden eväitä ja kuvaillen.  Huipulla oli sen verran paljon porukkaa ja halusimme välttää ruuhkan toiseen suuntaan.

Huipulta

Alasmeno oli meidän mielestämme jopa helpompaa kuin ylösmeno, vaikka moni sanoo ihan päinvastaista. Alasmenossa auttaa tosi paljon painovoima. Meidän tekniikka oli mennä selkä menosuuntaan, ja ikään kuin liukua kalliota pitkin. Jalat tukevasti kalliossa ja kädet vaijereilla. Tässä kaiken a ja o on ne hyvät hanskat sekä hyvin pitävät kengät, koska kallio on paikotellen liukas. Kaapeleista kannattaa pitää jämäkästi kiinni ja käsi kerrallaan siirtää niitä alaspäin. Jaloilla sama homma, tosin se menee vähän liukumiseksi koska kallio on paikotellen liukas. Lankuilla voi levätä välillä. Siinä vaiheessa kun me menimme alas, ylös ei ollut tulossa kovin montaa samaan aikaan, joten pystyimme keskittymään täysin siihen omaan alasmenoon. Vinkkinä voin myös sanoa, että kohdatessa toiseen suuntaan menijän kannattaa kommunikoida kumpi liikkuu ensin, lisää kummasti sujuvuutta.

Alhaalla oli aika voittajafiilis! Kun käännyin katsomaan kaapeleita, näytti ne edelleen ihan sairaan pelottavilta. Mutta sitä ne ei kyllä olleet. Joten täytyy sanoa, että onneksi uskallettiin mennä! Noilla kaapeleilla pystyt varmistaamaan turvallisuutesi itse, omilla voimillasi. Joten vaikka niitä turvavaijereita ei ollut, niin olo oli turvallinen, koska oli varma omista voimista. Toki jos vaikka käsi olisi krampannut, olisi ollut vähän hankalampaa. Mutta eipä tuolla yksin olla, ja muut olisivat silloin kyllä auttaneet. Tuolla kaapeleilla oli muutenkin tosi hyvä yhteishenki, ja ihmiset tsemppasivat toisiaan.

Ehkä noissa kaapeleissa pelottavaa oli myös se, että siellä on oikeasti kuollut ihmisiä. Me ihan tietoisesti ei selvitetty etukäteen tarkemmin, miten ovat kuolleet, mutta ilmeisesti ”kielletyissä olosuhteissa”. Kaapelit ovat paikoillaan vain kesäkautena, mutta se ei estä joitain uhkarohkeita menemään sinne talvikautena, jolloin kaapelit eivät ole paikoillaan.  Kuolemantapauksia on myös ilmeisesti tapahtunut sade- ja ukkossäällä. Sääntö onkin, että jos tummia pilviä näkyy horisontissa, ei Half Domelle ole mitään asiaa, koska ukkonen iskee juuri avonaisiin kallioihin. Ja voin vain kuvitella, miten liukas kallio on sateella, kun se on kuivanakin kulunut jo aika liukkaaksi. Em. tilanteissa on pelastettu ihmisiä kalliolta helikoptereilla, eikä se tietääkseni kovin harvinaista ole. Mutta kun pitää terven järjen mukana, ja tiedostaa omat voimansa, kaapeleista selviää kyllä. Ja jos pelottaa liikaa, niin ei ole häpeä jättää menemättä, mutta kannattaa ainakin kokeilla pari lankkua ylöspäin.

Tuon huiputuksen jälkeen on tiedossa piiiiiiiiiiitkä kotimatka. Jos on kaikki paukut käyttänyt ylösmenoon, on paluumatka todella tuskainen. Ja vaikka ei olisikaan käyttänyt, on kotimatka pitkä ja todella tylsä. Helpompaa tietysti, koska mennään alaspäin, mutta silti polun epätasaisuuden takia pitää olla suht varovainen. Tässä vaiheessa korostuu se, että kannattaa olla korkeavartiset vaelluskengät, jottei nyrjäytä väsyneitä nilkkojaan. Monilla näytti myös olevan kävelysauvat, ehkä nekin auttaa tässä vaiheessa.

Paluureitiksi suositellaan John Muir Trailiä. Se menee samaa reittiä aina vesiputouksille, mutta sieltä jatkaa takaisin laaksoon hieman pidempää, mutta loivempaa reittiä. Koska nuo vesiputoukset ylös mennessä olivat kiviportaita, ovat ne myös alas tullessa samat kiviportaat, mitkä eivät ole kovin nilkka- ja polviystävälliset, varsinkaan väsyneille jaloille. Me menimme kiltisti John Muiria alas, vaikka todellakin olisi houkutellut vain päästä nopeasti kotiin...

Meille vain kävi niin, että meiltä pääsi kaikki vesi loppumaan! Vaikka olimme kantaneet sitä yli gallonan per henkilö, se silti loppui! Tietysti koska lämpötilat oli kolmessakympissä, niin ei se ihmekään ollut. Hetken mietittiin, mitä tehtäisiin, kun matkaa oli kuitenkin lähtöpisteeseen se kymmenisen kilometria. Olimme jutelleet menomatkalla erään miehen kanssa, ja hänen mukaansa joen vesi on ihan juomakelpoista. Hänen mukaansa Kalifornian juristit vaativat, että vettä sanotaan juomakelvottomaksi, hänen omien tutkimuksiensa mukaan vesi on turvallista juoda. Minä taas olin kuullut kaverini äidiltä, että joen vesi on ehdottomasti suodatettava. No, koska meillä ei ollut mitään suodatinta mukana, päätimme ottaa riskin ja juoda joen vettä. Ilman vettä olisimme varmasti kuukahtaneet jonnekin reitin varrelle. Koitin ottaa joesta vettä mahdollisimman virtaavasta kohdesta tippumatta kuitenkaan itse virran vietämäksi. Sitten vain toivoimme ettemme saisi vedestä mitään kuolemantautia. (Ainakaan tähän mennessä emme ole saaneet, mutta saas nähdä).

Mutta siis, kotimatka oli pitkä ja tuskainen ja niiiiiin tylsä! Matkalla sattui kyllä yksi hauska juttu. Meidän takaa tuli pariskunta, jonka mies meidät ohittaessaan kysyi selvästi suomea lausuen "Puhutteko suomea?". Tyyppi vielä tämän jälkeen sanoi suomeksi, että hänen luonaan oli 38 vuotta sitten ollut suomalainen vaihto-oppilas. Ja jotain muutakin vielä höpötteli suomeksi. Oli kuitenkin ihan amerikkalainen. Oli vähän olo, että heittääkö meillä jo päässä tai kuvittelemmeko kaiken, hehe.

Vihdoin tuskaisen pitkän tarpomisen jälkeen takaisin Yosemite Valley'hin. Siitä piti vielä kävellä vajaa kilometri autolle. Minun Garminissa ei riittänyt akku koko matkalle, joten meillä ei ole varmaa pituutta tai aikaa haikille. Mutta meidän laskujen mukaan reilu 25 kilsaa tuli tarvottua ja aikaa meni aika tasan 14 tuntia. Tuossa 14 tunnissa on mukana kaikki tauot ja se kaapeleilla odottelu. Me myös menimme rauhallista tahtia, koska mitään kiirettä ei ollut. "Ohjeaika" Half Domen haikille taitaa olla 10-14 tuntia. Nousua kertyi 1463 metriä.

Kun pääsimme takas lodge-majoitukseemme koimme pienen järkytyksen, koska meidän huoneen ovi oli auki. Siis ihan kunnolla auki, ei vain raollaan! Iski aika kova paniikki onko kaikki meidän kamat pöllitty, koska meillä on nyt täällä kaikki kallisarvoinen mukana, kun tästä Suomeen sitten lopulta lennetään. Sisään mennessä paljastui, että siivooja oli jättänyt oven auki käydessään. Onneksi kuitenkaan mitä ei oltu varastettu. Ei olisi paljon huvittanut lähteä selvittämään asiaa respaan pitkän päivän jälkeen, mutta onneksi Timo uhrautui menemään. Se oli tosin turha keikka, koska manageri ei ollut enää paikalla, eikä ilman manageria voi kuulemma tehdä mitään. Seuraavana päivänä manageri tarjosi anteeksipyytöä hyvitykseksi, mutta onneksi suostui Timon pyyntöön ihan rahallisesta korvauksesta (vaikkei se koko yön hintaa ollutkaan). 

Seuraavana päivänä olimme yllättävän virkeitä ja hyvinvointisia. Energiavajetta ja janoa oli silti, vaikka syötiin ja juotiin koko haikin ajan ihan hyvin. Minulla oli pohkeet aika lailla jumissa, Timolla reidet. Ajelimme vielä Glacier Pointille katsomaan Half Domea, jotta saisimme käsityksen, mitä tuli tehtyä. Oikeastaan vasta siellä tajusi, millainen haikki tehtiin, ja miten valtava Half Dome onkaan. Iski myös viimein tajuntaan se, miten ylpeä saa olla suorituksestaan. Kävimme myös gift shopista ostamassa "I made it to the top" -paidat ihan vitsillä. Pidämme niitä koko loppu-roadtripin ajan joka päivä, hehe. 

Glacier Pointilta näki koko haikkireitin: molemmat vesiputoukset sekä itse Half Domen

Suosittelisimmeko Half Domea kokemamme perusteella muille? Kyllä ja ei. Kyllä siksi, että se on mahtava kokemus, ja mahdollisuus ylittää itsensä suht turvallisissa olosuhteissa. Mutta: jos vain tuo kaapeliosuus kiinnostaa, niin sitten emme suosittele. Tuo kaapeliosuus on vain alle kilometrin koko lenkistä, ja varmasti helpomminkin pääsee kokemaan vastaavanlaista "jännitytystä" kun tarpomalla yli 25 kilometrin matkan (josta puolet on vaativaa nousua). Itse olemme kuitenkin erittäin tyytyväisiä, että tuli tuo haikki tehtyä. Se oli aika hyvä lopetus tälle Amerikassa alkaneelle haikkiharrastukselle: ennen Amerikkaa emme olleet ikinä tehneet pidempiä patikointeja tai ylipäänsä mitään patikointia, ja nyt teimme päivän mittaisen vaativan haikin. Eli ei ole mennyt hukkaan viikonloput Kalifornian kukkuloilla ja vuorilla!

Meiltä ei muuten tarkastettu sitä lupaa mennä Half Domelle missään! En edes tiedä, missä kohtaa se olisi pitänyt tarkastaa, mutta yhtään rangeriä emme nähneet koko matkan varrella. Hirveän monimutkaisesti pitää osallistua ensin lupa-arpajaisiin ja sitten koko lupaa ei edes kysytä...!

P.S. Meidän lodge-majoituksessa oli hyvin hämmentäviä kahvipusseja... mitä ihmettä???