Haikki Grand Canyoniin

Kuten viimeksi kerroin, lounaan jälkeen alkoi reissun ehkä siistein juttu, nimittäin haikki Grand Canyoniin! En kovin paljon ehtinyt etukäteen tutustua kanjonin haikkipolkuihin, mutta ihan Yelpin suositusten perusteella päätimme lähteä South Kaibib Trailheadiltä alas kanjoniin, ja mennä 1,5 mailia pitkä reitti ensimmäiselle näköalapisteelle ja takaisin ylös. Tänne lähtöpisteelle ei pääse omalla autolla, joten sinne pitää ottaa ilmainen shuttle-bussi. Näitä shuttle-bussireittejä on neljä ja ne kulkevat pääasiassa Grand Canyonin Visitor Centerin länsipuolella (jonne ei siis omalla autolla pääse). Bussit olivat ihan näppäriä kulkuvälineitä, eikä meidän ainakaan tarvinut odotella seuraavaa bussia viittä minuuttia pidempää, eikä tuonne haikkireitin alkupisteellekään ajanutbussilla kuin alle vartin.

Vaikka tuo haikki kanjoniin on varmasti jokaisen kanjonilla käyjän unelma, ei sitä suositella kuitenkaan kaikille, varsinkaan sitä, että laskeutuu alas kanjoniin ja nousee sieltä ylös saman päivän aikana. Sillä vaikka kanjonin päällä käy kivasti viilentävä tuulenvire, tilanne ei ole sama sisällä kanjonissa, vaan lämpötila kohoaa sitä mukaa mitä syvemmälle mennään. Samoin myös haikkipolun jyrkkyys kasvaa sitä mukaa mitä syvemmälle mennään. Joten mukaan on otettava P-A-L-J-O-N vettä ja syötävää. Tuolla reitillä ei ole vesipisteitä: ainoat vesipisteet ovat reitin aloituspisteessä ja alhaalla kanjonissa, joten kaikki vesi on kannettava mukana. Helppo alaspäin meno saattaa huijata, sillä haikin rankkuus tulee ilmi vasta ylös tullessa.

Helppoa alasmenoa...

...upeissa maisemissa

Me päädyttiin menemään vain ensimmäiselle pisteelle asti, koska meillä ei ollut varsinaisia haikkikamoja mukana, ja kellokin oli tuossa vaiheessa noin kaksi iltapäivällä, eikä välttämättä olisi ehditty tulla takaisin pidemmältä ennen auringonlaskua. Yelpin mukaan tuolla ensimmäisellä näköalapisteellä kanjoni ikään kuin "aukeaa", joten luotettiin, että riittävän hyvät on maisemat.

Itse asiassa juuri ennen kanjoniin menemistä tapahtui juttu, joka sai kyllä epäilemään onko tämä hyvä juttu ollenkaan. Kanjonista nousi hieman hätääntyneen oloinen tyttö, joka kyseli kaikilta onko kellään puhelinverkkoa (puhelin kun ei alueella kuulu), koska hänen tarvitsi soittaa ja pyytää apua. Hän kertoi, että kanjonissa alhaalla on oksenteleva mies, joka kärsii mahdollisesti nestehukasta/lämpöhalvauksesta. Onneksi eräällä naisella oli puhelimessa kenttää ja apua päästiin kutsumaan. Ja me uskallettiin lähteä kanjoniin.

Kuitenkin ensimmäisen vartin aikana vastaan tuli niin nääntyneen näköistä porukkaa, että mietin, että onkohan tämä nyt järkevää kuitenkaan. En ole koskaan nähnyt niin pahasti puuskuttavaa porukkaa tai sen näköistä, että eivät oikeasti jaksa ylös asti. Toisaalta tiesimme omat voimamme ja meillä on kokemusta mäkisessä maastossa haikkaamisesta, joten jatkoimme matkaa.

Alastulo menikin tosi nopeasti ja reilussa puolessa tunnissa olimme perillä! Ja tämä siis sisältää sen, että jokaista mutkaa piti pysähtyä ihmettelemään ja valokuvaamaan. Itse polku oli helppokulkuista, ainoa haaste mikä siellä oli, oli muulien jätösten väistely! Sitä muulinkakkaa nimittäin oli paljon! Muuleja käytetään tuolla kuljettamaan tavaroita ja ilmeisesti ihmisiäkin. Itse asiassa kanjonin pohjalla on leirintäalue ja kahvila, jossa bussikuskin mukaan työntekijät ovat vuorossa aina pari vuorokautta kerrallaan... ei huonompi työmatka ja -paikka! Reitillä piti myös muutamaan kertaan pysähtyä juttelemaan muiden haikkaajien kanssa, porukka oli tosi puheliasta tuolla jopa Amerikan mittakaavassa.

Kuinka nää kiviröykkiöt pysyy kasassa ja mitä nuo raot on???

Kääntöpisteemme oli nimeltään Ooh Aah Point (piti ottaa kuva todisteeksi, ette muuten usko, että oli tuonniminen). Se mitä olin Yelpistä lukenut, että kanjoni "aukeaa" tuossa pisteessä, pitikin aikalailla paikkaansa. Maisemat olivat upeat, ja oli mahtavaa nähdä kanjoni käsinkosketeltavan läheltä! Näytti just siltä, että nuo kaikki kivet olisi jotenkin aseteltu tuonne, ja näytti myös siltä, että ne voivat minä hetkenä hyvänsä tulla sieltä alas! Ja minkä värisiä kerroksia nähtiinkään! Minä keräsin litteän kiven jokaisesta erivärisestä kerroksesta, ja nyt tuo pieni kivitorni nököttää tuossa kirjahyllyssä muistuttamasta reissusta!

Tuolla kääntöpisteellä piti käydä vähän tahtojen taistelua, sillä niin paljon olisi tehnyt mieli vielä jatkaa alaspäin, varsinkin kun näköpiirissä oli jo tummanpunainen maakerros! Mutta järki voitti tässäkin, ei meillä oikeasti olisi ollut riittävästi vettä jatkamaan tuossa arviolta noin 40 asteen helteessä ja taivaallekin alkoi kertyä pilviä hieman uhkaavasti. Joten eikun ylöspäin!

Ylösmenomatka taittui noin tunnissa. Voi olla että keskityin niin paljon maisemiin ja kuvaukseen, että missään vaiheessa nouseminen ei tuntunut raskaalta. Toki sitä puuskutti itsekin kovimmissa nousuissa. Mutta noin yhteenvetona voi sanoa, että paljon haastavempiakin haikkeja on tullut tehtyä, mutta fiiliksessään tuo menee kyllä top 5:seen. Ja uskallan sanoa, että ihan jokainen peruskuntoinen tuosta meidän reitistä selviää kunnialla. Nähtiin muuten matkalla se avuntarveessa oleva henkilö: pelastustyöntekijät olivat saapuneet kanjoniin ja mies sai nesteytystä suoraan suoneen, hyvä niin. Myöhemmin nähtiin ambulanssin lähtevän paikalta, joten oli hänet onneksi saatu kanjonista ylös ja hoitoon.

Tämän kerroksen nimesin Amppari mehujääksi :)

Menee nyt vähän synkäksi (ja ohi aiheesta), mutta tietysti tuollaisessa paikassa käydessä tulee mieleen, että kuinkahan moni on kanjonin reunalta tippunut alas. Aina luotettava Wikipedia kertoo, että yhteensä noin 600 kuolemaa on tapahtunut kanjonilla sitten 1870-luvun, joista 53 on ollut putoamistapauksia. Näitä enemmän, 65 tapausta, on ollut juurikin näitä lämpöhalvaus-, sydänkohtaus- ja nestehukkatapauksia, joten todellakin pitää muistaa se riittävä nesteytys ja syöminen haikilla ja etenkin pitää se järki päässä ja kuunnella oman kehon jaksamista! Wikipedian mukaan kanjonilla on tapahtunut myös 23 murhaa, ja sehän pisti heti mielikuvituksen liikkeelle, kun mietti että mitä on tapahtunut, haha!

Meillä kävi tuon haikin kanssa aika hyvä tuuri, sillä juuri kun päästiin ylös, alkoi sataa vettä. Menimme puun alle hieman pitämään sadetta ja syömään eväitä, ja kun sade laantui pieneksi tihkutteluksi päätimme pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja kävellä takaisin autolle. Reitti kun ei ollut kuin sellaiset 3 km pitkä ja kulki kanjonin reunan vieressä.

Tuolla missä näkyy ihmisiä menee polku...

Ja onneksi käveltiinkin, sillä nähtiin vielä monta upeaa maisemaa, ja nämä söpöliinit:

Autolle päästessämme kello oli noin viisi, ja hetken pähkäiltiin jäädäänkö vielä katsomaan yksi auringonlasku. Koska sää oli yhä tosi pilvinen, päätettiin kuitenkin lähteä jatkamaan matkaa, kun ei ollut takeita, että sää selkenee auringonlaskuun mennessä. Meidän seuraava majapaikka oli kaupungissa nimeltään Williams, koska lähempää ei saatu vapaata huonetta. Tuo Williams oli noin 50 mailin päässä. Ja itse asiassa tuo Williams oli aika symppis paikka, se on nimittäin osa Route 66 -reittiä, ja ehkäpä siitä syystä keskustassa oli aika paljon menoa ja meininkiä. Me käytiin kivassa ravintolassa nimeltään Red Raven syömässä (voin suositella, jos joku seudulle eksyy!). Joka tapauksessa oli kiva lopettaa reissu siten, että pääsi tuota Route 66:stakin näkemään, vaikka se olikin ihan puhdas sattuma!