Huitsin Nevadassa eli matkalla Las Vegasista Grand Canyonille Hoover Damin kautta

Las Vegasista lähdimme lauantaiaamuna kohti Grand Canyonia. Vuokrasimme auton lentokentän autovuokraamosta, ja päädyimme muutamista vaihtoehdoista ottamaan Volkswagen Passatin.

Päätimme käydä katsomassa matkalla Hooverin padon, jonne Las Vegasista on vain noin 30 mailin matka. Hooverin pato sijaitsee Nevadan ja Arizonan osavaltioiden rajalla. Jostain syystä navigaattorimme ohjasi meidät ajamaan tien nro 564 kautta, eikä isomman tien nro 93 kautta. Tuolla kyseisellä pikkutiellä nimittäin joutui maksamaan 10 dollarin tietullin, sillä se meni Mead-järven luonnonpuiston läpi. Tosin eipä paljon haitannut maksaa, koska nuo rahat jotka menevät luonnonpuistojen ylläpitämiseksi, eivätkä siksi ole koskaan hukkaan heitettyjä. Ja nähtiin siis myös samalla tuo Lake Mead. Sielläkin näki, kuinka vesi oli laskenut kuivuuden myötä, näky oli aika harmillinen.

Mead-järveä

Ennen Hooverin patoa oli tarkastuspiste jokaiselle padolle ajavalle autolle. Turvajärjestelyt tulivat 9/11-terroristi-iskun jälkeen ja käytännössä jokainen auto joutuu pysähtymään tarkastuspisteelle. Käsiaseita ei saa viedä alueelle ollenkaan. Meidän autoon tarkastaja katsoi vain ulkoa, ja saimme jatkaa matkaa. Hooverin padolla järjestetään kahdenlaisia kiertueita, ja ainakaan siihen pidempään ja monipuolisempaan ei edes voi ostaa lippuja paikan päältä, koska haluavat etukäteen tsekata vierailijan taustat. Siihen lyhyempään kiertueeseen olisi ilmeisesti voinut ostaa paikan päältäkin liput, mutta päätimme jättää väliin ihan ajanpuutteen takia.

Näitä kylttejä ei näe kotona, Nevadassa ja Arizonassa sitäkin enemmän

Parkkimaksu padolla on 10 dollaria, ja mikäli haluaa sen välttää, kannattaa kuulemma ajaa ensin Arizonan puolelle ja parkkeerata sinne ilmaiseen parkkiin. Me maksoimme mielellämme sen 10 dollaria, koska mittarissa oli lämpöä noin 37 astetta, eikä huvittanut kävellä ulkona yhtään ylimääräistä.

Aika vaikuttavaa rakentamista jo 1930-luvulla

Padon yli menee siis autotie, jonka molemmilla puolilla on kävelytie. Keskellä patoa Nevada vaihtuu Arizonaksi. Näin voit kävellä osavaltiosta toiseen ja samalla kääntää kelloasi: Näiden osavaltioiden aikaero on tunti, sillä siirrytään Tyynenmeren ajasta vuoriston aikavyöhykkeelle. Paitsi että yllätyksekseni molempien padonpäiden kellot näyttivät samaa aikaa! Selitys tähän löytyikin myöhemmin googlaamalla: Arizona ei siirry kesäaikaan ollenkaan, toisin kuin Nevada.

Mikä pettymys, kun ei harrastettukaan aikamatkailua!

Mead-järven puoleista patoa

Ja Colorado-joen puoleista patoa

Mielestämme padon näkee yli menevältä sillalta ihan riittävän hyvin. Toinen vaihtoehto on katsoa se vastapäiseltä korkeammalla tieltä nro 93. Itse kävelimme padon päästä päähän ja luimme Nevadan puolella olevat info-kyltit, jossa oli hyvin tietoa mm. padon rakentamisen historiasta. Tietysti olisi mielenkiintoista mennä maksulliselle kiertueelle, jossa näkisi mm. voimalaitoksen turbiinit, mutta se jäi nyt seuraavaan kertaan.

Kuvassa näkyvällä sillalla menee tie nro 93, ja siellä on myös näköalatasanne kävelijöille

Nuo telineet olivat suht eksoottisissa asennoissa...

Padolta lähdimme jatkamaan Arizonan puoleista tietä nro 93 kohti Grand Canyonia. Olosuhteet muuttuivatkin muutaman kymmenen mailin jälkeen erittäin autiomaatyylisiksi. Ajettiin siis sellaisen autiomaan läpi, jonka halki meni (lähes) luotisuora tie. Sanonta Huitsin Nevada kuvaa tätä aika hyvin, vaikka toki jo Arizonan puolella oltiinkin. Tässä vaiheessa huomasimmekin, mikä vuokra-autossamme oli hieman vikana: nimittäin Passatin ilmastointi oli aivan surkea! Käytännössä puhaltimista ei tullut kuin haaleaa tai jopa melko kuumaa ilmaa. Ja ulkona kun on se noin 40 astetta, ei paljon ikkunoidenkaan auki pitäminen auttanut. Joten ensi kerralla muistakaamme vuokrata amerikkalainen auto. Niissä huonoimminkin varustelluissa (nuo vuokra-autot kun tuntuvat olevan niitä huonoiten varusteltuja) toimii ihan varmasti ilmastointi, koska se nyt on vaan amerikkalaisten prioriteetti numero yksi. Onneksi meillä oli kuitenkin riittävästi vettä, jota sitten ihan väkisinkin lipitimme koko ajan...

Tie muuttui pian interstate-40:ksi ja samoihin aikoihin myös maisemat vaihtuivat miellyttävämmäksi. Ajoimme hieman korkeammalle, ja meitä vastassa oli vaaleanvihreää ruohoa sekä siellä täällä olevia puita ja pensaita. Olemme ilmeisesti olleet kuivassa Kaliforniassa jo riittävän pitkään, sillä olimme vaaleanvihreän ruohon näkiessämme aika mykistyneitä. Täällä meillä nimittäin tuota vaaleanvihreää nurmikkoa on nähtävissä keväällä noin kahden viikon ajan, sen jälkeen nurmikko palaa keltaiseksi. Myös sää pikkuhiljaa muuttui pilvisemmäksi ja näimme horisontissa salamointia. Eikä aikaakaan mennyt kun ajoimme keskelle kovaa sadekuuroa ja ukkosta. Sade on sen verran harvinainen juttu täällä meilläpäin, että olimme siitäkin aika fiiliksissä! Jotenkin emme vaan kuvitellut että seudulla sataisi, kun juuri olimme olleet rutikuivassa autiomaassa...

Sade on nykyään sen verran harvinaisuus, että kuvahan siitä piti ottaa!

Kuten myös vihreä ruoho...

Yksi juttu, mitä myös kovasti ihmeteltiin oli rekat, joita kyseisellä reitillä näkyikin paljon. Nimittäin nämä rekat laittoivat järestään hätävilkut päälle, kun tultiin ylämäkeen! Tuota ei täällä Kaliforniassa näe juuri koskaan, vaikka täälläkin on hurjia mäkiä. Mutta ehkäpä Arizonan laki vaatii toimimaan niin. Tienposkessa näkyi myös useita rekkoja konepelti auki, joten ilmeisesti kuumuus on iso tekijä tässä. Voi olla että näin on myös täällä Kaliforniassakin, mutta lähes jokaisen rekan takaseinässä oli työpaikkailmoitus, jossa siis haettiin uusia rekkakuskeja! Varmasti tietysti ihan toimiva rekrytointikeino... Erään Oklahoman rekisterissä olevan rekan takaseinässä oli myös lause "It is not a choice, it is a child", missä mitä ilmeisemmin otettiin kantaa aborttiasioihin. Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos Suomessa joku kuljetusliike ottaisi noin vahvasti kantaa julkisesti eettiseen kysymykseen...

Hooverin padolta Grand Canyonille matka kesti vajaat neljä tuntia. Vähän ennen Grand Canyonia tiellä nro 180 näimme horisontissa paljon savua, siellä oli siis pahannäköinen metsäpalo. Samoihin aikoihin auton tuulettimista alkoi tulla savun hajua, ja ohitimme kyltin, jossa luki "hallittu metsäpalo". Ohitimmekin myöhemmin sellaisen pienen kytevän metsä-alueen. Ei oikeastaan yhtään auennut, mitä varten tuo metsäpalo oli hallittu noin, koska se olisi kyllä ollut aika helposti sammutettavissa (ainakin näytti siltä). Ja itse asiassa seuraavana päivänä kun ajelimme kotiin, oli kytevä palo ihan täysin samassa tilassa. En ymmärrä...

Jossain palaa

Tienlaidassa oli tälläinen "hallittu" kytevä palo

Olimme ensimmäisen yön Tusayanin (tuppu)kylässä Holiday Inn Expressissä, joka sijaitsee pari mailia Grand Canyonin eteläportin eteläpuolella. Tuo Tusayan on kovin suosittu majapaikka näin turistikautena, eikä saatu edes molempia öitä samasta hotellista. Paikan päällä oli aika topakka savunhaju, ja ihmetellessämme sitä hotellivirkailijalle, hän kertoi, että tilanne on ihan normaali näiden monsuunisateiden aikaan. Olin ihan (hiljaa mielessäni) että mitä hittoa, nyt on aukko sivistyksessä, Pohjois-Amerikassa monsuunisateita??? Mutta kyllä, kyse on juurikin Pohjois-Amerikan monsuunista, ja olen ihan varma, että nämä on just niitä, mitä joskus peruskoulussa maantiedon tunnilla opeteltiin, joita ei sen koommin ole tarvinnut muistaa.

Horisontissa haamuvuori... Lähellä ollaan jo

Kello oli huoneeseen päästyä noin puoli kuusi illalla, ja piti nopeasti tehdä sotasuunnitelma. Saimme nimittäin hotellista info-paperin, jossa kerrottiin monelta Grand Canyonilla laskee aurinko, ja mitkä ovat parhaat näköalapaikat auringonlaskun katselemiseksi. Aurinko laski paperin mukaan klo 7:29 PM, mutta paikalla olisi hyvä olla jo viimeistään 40 minuuttia ennen, koska kanjonin väri vaihtelee auringonlaskun eri kohdissa. Joten aika samantien lähdimme kohti kanjonia, ja onneksemme portilla ei ollut kuin muutaman auton jono ja parkkipaikkakin löytyi suht helposti, joten ehdimme kuin ehdimmekin katsomaan auringonlaskun! Siitä sitten seuraavalla kerralla...