Näimmekin paljon, päällimmäisenä pitää hehkuttaa lunta! Lumen näkemisestä tuli ihan joulufiilis! Seattlen seudulla lumen sataminen ei ole itsestäänselvyys talvella, toisin kuin jatkuva sade, joten sattumalta saimme nauttia lumesta - ja kyllä myös siitä sateesta.. Saimme myös värjötellä alle nollan asteen lämpötiloissa (talvitakkia kun ei täällä ole vieläkään...), mutta hyvin selvisimme kerrospukeutumalla. Kävimme myös sympaattisessa Portlandin kaupungissa sekä katsomassa muita Nortwestin nähtävyyksiä, mm. Twin Peaks -tv-sarjan kuvauspaikkoja.
Tänään kotiintullessa oli kyllä hieman haikea fiilis. Koska tuota Nortwestiä olisi voinut kierrellä laajemminkin ja monta siistiä paikkaa jäi näkemättä. Mutta ennen kaikkea nyt tajuaa, miten paljon yksistään täällä USA:ssakin olisi nähtävää ja miten vähän aikaa (ja lomapäiviä...) meillä enää on täällä käytettävissä. Niin ja yleensäkin matkustuksen jälkeen iskee haikeus, koska matkustus on vain paras asia mihin (harrastus)rahansa voi laittaa (meidän mielestämme). Tässä siis jo uutta reissua suunnitellaan...
Mutta tästä reissusta enemmän seuraavilla kerroilla, kun saan ladattua kuvat kamerasta koneelle. Nyt voisin kertoa kiitospäivän vietosta. Saimme nimittäin kutsun kaverini äidin luo Sacramentoon kiitospäivän aterialle. Olimme aika kiitollisia (haha, sopii teemaan) tästä kutsusta, koska se oli aika lailla ainutlaatuinen tilaisuus päästä kurkistamaan amerikkalaisten kiitospäivän viettoon. Sovimme kaverini kanssa, että teen päivälliselle jälkkäriksi mustikkapiirakkaa. Heillä ei kuulemma ikinä ole ollut mitään marjoista tehtyä piirakkaa, ja mustikkapiirakka nyt sopii aika hyvin suomalaisten tuliaisiksi, varsinkin kun käytin siihen metsämustikoita (wild blueberries), jotka ovat vähän enemmän suomalaisen makuisia kuin pensasmustikat (ne myös oikeasti sotkevat, piti varoittaa syöjiä ihan erikseen!).
 |
| Mustikkapiirakka. Unohdin taas kerran että mustikat kannattaa sulattaa ensin... |
Kävimme myös Palo Altossa sijaitsevassa Marimekon liikkeessä hakemassa muitakin suomalaisia tuliaisia kaverin äidille vietäväksi. Liikkeessä pitkään mietin kaikkien värikkäiden Marimekon kuosien kanssa ovatko vähän liian erikoisia amerikkalaisille, joten lopulta päädyin mustavalkoisiin unikko-kuosisiin astioihin. Liikkeessä oli muuten hauska, kun siellä soi suomalaisia lauluja! Myyjä kyselikin mitä silloin soineessa Suklaasydän-laulussa lauletaan, kun he ovat sitä kuulemma myyjien kesken yrittäneet arvuutella.
 |
| Tälläinen kassi lähti tuliaisiksi. Sisällöstä en muistanut ottaa liikkeessä kuvaa... |
Itse päivällinen ja ilta oli todella miellyttävä! Meidät oli kutsuttu viideksi, mutta osasimme arvata jo etukäteen että paikalliseen tyyliin silloin ei päivällinen ole vielä valmis, joten meidän pieni myöhästyminen ei haitannut yhtään (Sacramentoon on meiltä kahden tunnin ajomatka, ja tiellä oli paikotellen oikein ruuhkaa, mitä ei osattu arvata etukäteen). Loppujen lopuksi päivällinen taidettiin syödä vasta lähempänä seiskaa. Mutta mitäpä siinä hötkyilemään. Meidät otettiin lämpimästi vastaan. Itse asiassa "tosi normaalisti", toisin sanoen meihin ei kiinnitetty mitään erityistä huomiota, ja se pikemminkin tuntui siltä että meidän paikalla oloa pidettiin ihan normaalina. Myös tosi hyvältä siinä mielessä, että aina ei jaksaisi selittää niitä samoja Suomi-juttuja. Noille kiitospäivän illallisille kutsutaankin perheen ja sukulaisten lisäksi ystäviä, joten siinä mielessä emme mitenkään poikenneet normaalista vieraslistasta. Kaikki muut vieraat taisivat tuntea toisensa etukäteen (olivat naapureita ja ystäviä sekä heidän lapsiaan), ja välit tuntuivat halausten ja muiden perusteella olla lämpimät. Keskustelut, ainakin meidän "nuorten" keskuudessa oli kuulumisten vaihtoa tyyliin mitä oli vuoden aikana tapahtunut. Ja yksi stereotypiä tuli todistettua: kiitospäivän illalla tulee telkkarista jenkkifutista ja sitähän ne miehet eivät voi päivällisestä huolimatta olla katsomatta, haha!!
Ruokaa oli tarjolla todella paljon! Kaikki kalkkunaa ja sen täytettä lukuunottamatta oli tuossa pöydässä myös minulle kasvissyöjänä sopivaa, joten mikäs sen mukavampaa. Ruoka oli tosi hyvää. Mutta toki se oli tosi erilaista kuin mitä olimme koskaan syöneet, mutta mietimmekin Timon kanssa jälkikäteen, että samaa varmasti ulkomaalaiset sanoisivat suomalaisesta perinneruoasta. Meidän suosikkiruokamme oli ehdottomasti sellainen vaahtokarkeilla päällystetty bataattilaatikko. Kuulostaa kovin erikoiselta, mutta oli tosi hyvää! Myös sellaiset "pullaleivät" oli hyviä. Koska ruokaa oli tosi paljon, saimme myös kotiinviemisiksi boksin ylijäänyttä ruokaa. Toinen kattaus oli noin tunnin päästä pääruoasta, silloin vuorossa oli jälkiruoka. Silloin tarjolla oli peräti viittä eri piirakkaa! Paria kurpista-piirakkaa, kahta erilaista omenapiirakkaa sekä minun mustikkapiirakkaa. Teki aika tiukkaa ottaa jokaista piirakkaa pääruoan jälkeen. Kaikki piirakat oli kanssa tosi hyviä! Sain kaikilta kehuja mustikkapiirakasta ja hiljaa hykertelin mielessäni kun se oli piirakoista ensimmäinen, joka syötiin loppuun!
Jälkiruoan jälkeen meidän piti lähteä ajamaan kotia kohti, koska kello oli jo yli yhdeksän tuossa vaiheessa. Mutta olipa mukava päästä osalliseksi tuota amerikkalaista perinnettä. Tunnelma tuolla kaverini kotona oli niin rento ja mukava, että jää tosi lämminhenkiset muistot illasta. Päätin, että vedän yksityisyyden rajan tähän, enkä laita mitään kuvia illasta (jos ihmettelette miksi ei ole kuvia). Suosittelen kuitenkin osallistumaan rohkeasti kiitospäivän päivälliselle, jos teillä on mahdollisuus, sillä se on selkeästi ei vain perheenjäsenten kesken vietettävä juhla, joten ei tarvitse miettiä rikkooko jonkun perherauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti